— En koskaan voi antaa itselleni anteeksi erästä asiaa: en tiedä mikä minua lienee riivannut, kun kotiin tultuamme kerroin mitä olin kuullut aidan takana istuessani; Petshorin nauroi, näytti niin viekkaalta, ja minä huomasin hänen ajattelevan jotain.
— Mitä se sitten oli? pyydän, kertokaa.
— Eihän tässä muu auta, kun kerran olen alkanut.
— Noin neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavallisuuden mukaan meni hän Grigorij Aleksandrovitshin luo, joka aina syötti hänelle makeisia. Minäkin olin saapuvilla. Tuli puhe hevosista, jolloin Petshorin alkoi kehua Kasbitshin hevosta; virma se on ja kaunis kuin vuorikauris — aivan niinkuin hän itse sanookin, ettei koko maailmassa ole sen vertaista.
— Pikku tataarin silmät alkoivat kiilua, vaan Petshorin ei ollut sitä huomaavinaan; koetin puhua muista asioista, vaan hän keskeytti minut heti, alkaen taas Kasbitshin hevosesta. Näin tapahtui joka kerta kun Asamat tuli meille. Noin kolmen viikon kuluttua huomasin Asamatin kuihtuneen ja kalvenneen, aivan kuin romaaneissa kerrotaan rakkaudesta tapahtuvan. Mikä ihme?
— Vasta jälestäpäin sain tietää koko jutun: Grigorij Aleksandrovitsh oli kiusannut hänet niin, että poika olisi ollut valmis menemään vaikka veteen. Kerran sanoi hän Asamatille: näen että olet kovin mieltynyt hevoseen, vaan sitä on sinun yhtä vaikea saada kuin nähdä omaa niskaasi! Vaan sanohan mitä antaisit sille, joka sen sinulle lahjoittaisi?
— Kaikki mitä hän tahtoisi, vastasi Asamat.
— Siinä tapauksessa hankin minä sen sinulle, mutta ainoastaan ehdolla… Vanno, että sen täytät…
— Minä vannon…
— Vanno sinäkin!