— Näin he olivat sopineet tämän jutun… totta puhuen huonon jutun! Jälestäpäin puhuin siitä Petshorinille, vaan hän vastasi, että tsherkessitär voi olla onnellinen, saadessaan niin rakastettavan miehen kuin hän; sillä onhan hän kuitenkin hänen miehensä heidän käsityksensä mukaan, vaan mikä Kasbitsh on — pahantekijä, jota olisi pitänyt rangaista…
En tiennyt vielä mitään heidän välipuheistaan, kun Kasbitsh tuli kerran myymään lampaita ja hunajaa; pyysin hänen tulemaan seuraavana päivänä. "Asamat!" sanoi Petshorin "huomenna on Karages käsissäni, ellei Bela ole täällä ensi yönä, et saa nähdäkään hevosta…"
— Hyvä! sanoi Asamat ja nelisti kylään päin. Illalla Grigorij Aleksandrovitsh varustautui aseilla ja läksi linnoituksesta; miten olivat asian päättäneet en tiedä, illalla he kuitenkin palasivat yhdessä, ja vahtisotamies huomasi, että Asamatin satulassa lepäsi nainen, jonka kädet sekä jalat olivat sidotut ja kasvoja peitti paksu huntu.
— Entä hevonen? kysyin alikapteenilta.
— Heti kerron. Varhain seuraavana aamuna tuli Kasbitsh myymään lampaita. Hän sitoi hevosensa aitaan ja tuli luokseni; vaikka hän olikin rosvo, tarjosin hänelle teetä, sillä olimmehan kuitenkin ystävät.
— Puhelimme yhtä ja toista… Yhtäkkiä näen Kasbitshin kalveten kiiruhtavan ikkunaan; kaikeksi onnettomuudeksi oli ikkuna takapihalle päin.
— Mikä sinua vaivaa? kysyin minä.
— Hevoseni, sanoi hän, vavisten kuin haavan lehti.
Minäkin kuulin kavioiden kopsetta: — varmaankin on tullut joku kasakka…
— Ei ole! ovat varastaneet hevoseni! huusi hän syöksyen ulos kuin villi pantteri. Kahdella hyppäyksellä oli hän jo pihalla; portilla sulki vahtisotamies pyssyllä häneltä tien; hän hyppäsi pyssyn yli ja alkoi juosta tietä pitkin… Etäisyydessä kohosi tomu Asamatin ratsastaessa uljaalla Karagesillä; Kasbitsh tempasi pyssyn ja ampui. Tullakseen vakuutetuksi siitä, että oli ampunut harhaan, seisoi hän hetken liikkumattomana, sitten hän kirkasi, löi pyssynsä kiveen särkien sen palasiksi, kaatui maahan ja alkoi itkeä kuin lapsi… Hänen ympärilleen kokoontui väkeä linnoituksesta, vaan hän ei huomannut ketään. Käskin panna rahat lampaista hänen viereensä. Hän ei koskenutkaan niihin, makasi vaan liikahtamatta, aivan kuin olisi ollut kuollut. Näin hän makasi koko yön… Seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen pyytäen, että hänelle ilmoitettaisiin ryöstäjä. Vahtisotamies, joka oli nähnyt Asamatin irroittavan hevosen, ei nähnyt tarpeelliseksi salata sitä. Tämän nimen kuultuaan Kasbitshin silmät salamoivat ja hän läksi kylään, jossa Asamatin isä asui.