— Mitäs isä sanoi?
— Siinäpä se onkin, Kasbitsh ei tavannut häntä: hän oli matkustanut jonnekin viikoksi, eihän Asamat muuten olisi voinut varastaa sisartaan?
— Ja kun isä palasi, olivat sekä tytär että poika poissa. Asamat oli viisas… aavisti ettei henkensä olisi säilynyt, jos olisi Kasbitshin käsiin joutunut. Siitä saakka onkin ollut poissa: luultavasti yhtyi johonkin rosvojoukkoon ja kaatui Terekin tai Kubanin takana, se olikin hänelle ansionsa mukaan.
— Totta puhuen, sain minäkin siitä osani. Saatuani tiedon, että tsherkessitär oli Grigorij Aleksandrovitshin luona, pukeuduin juhlapukuun ja menin hänen luokseen.
— Hän loikoi etuhuoneessa, toinen käsi niskassa, toisella pidellen sammunutta piippua. Ovi toiseen huoneeseen oli lukittu, ja avain poissa suulta. Kaiken tämän huomasin heti… Minä yskäsin ja aloin koputtaa jaloillani kynnykseen — hän vaan ei ollut kuulevinaan…
— Herra vänrikki! sanoin minä, mahdollisimman ankaralla äänellä: ettekö näe minun tulevan luoksenne?
— Tekö, siellä olettekin Maksim Maksimovitsh? hyvää päivää! Tahdotteko piipun? vastasi hän nousematta.
— Anteeksi, en ole Maksim Maksimovitsh; olen alikapteeni.
— Yhden tekevää. Tahdotteko teetä? Jos tietäisitte mikä minua painaa!
— Tiedän kyllä kaikki, vastasin minä astuessani sängyn luo.