Ilmoitin hänelle kuka olin. Keskustelu päättyi siihen ja me jatkoimme matkaa äänettöminä. Vuoren huipulla näimme lunta. Aurinko laski ja yö seurasi heti päivää niinkuin aina etelässä. Lumen heijastusta saamme kiittää siitä, että aivan hyvin näimme tien, joka yhä kohosi, vaikkei enää niin jyrkästi. Käskin laskea matkalaukun rattaille, vaihtaa härät hevosiin, ja vielä viimeisen kerran katsahdin alas laaksoon; vaan sakea sumu, joka nousi vuoren rotkosta peitti sen kokonaan, eikä yksikään ääni sieltä voinut enään kuulua korviimme. Meluavat osetiinit piirittivät minut vaatien juomarahoja, vaan alikapteeni katsahti heihin niin ankarasti, että kaikki lähtivät silmänräpäyksessä. — Tuommoista väkeä, sanoi hän, eivät he tiedä leivänkään nimeä venäjäksi, vaan ovatpa oppineet sanomaan: "Upseeri, anna juomarahaa". Tataaritkin ovat mielestäni parempia, he eivät ainakaan juo…
Asemalle oli vielä virstan verran matkaa. Ympärillä oli hiljaista, niin hiljaista, että hyttysen surinasta saattoi päättää mihin suuntaan se lensi. Vasemmalla näkyi syvä musta rotko; sen takana sekä edessämme tummansiniset lumikerroksen peittämät vuortenhuiput, kuvastuen vaaleaa taivaanrantaa vastaan, johon vielä heijastuivat iltaruskon viimeiset säteet. Tähdet alkoivat tuikkia tummalla taivaalla, ja omituista, minusta näytti, niinkuin ne olisivat olleet paljon korkeammalla kuin meillä pohjolassa. Molemmin puolin tietä oli paljaita mustia kiviä, toisin paikoin lumen alta pilkotti pensaita, mutta ei yksikään lehti liikahtanut. Keskellä tätä kuolon hiljaisuutta oli hauskaa kuulla väsyneen postikolmivaljakon korskuntaa ja venäläisen kellon kilinää.
— Huomenna tulee kaunis ilma sanoin minä.
Alikapteeni ei vastannut sanaakaan, näytti vaan sormellaan aivan edessämme olevaa korkeaa vuorta.
— Mikä tämä on? kysyin.
— Se on Gut-vuori.
— No, entä sitten?
— Katsokaa miten se savuaa.
Ja todellakin, Gut-vuori savusi; molemmin puolin sitä kulki pilvenhattaroita ja huipulla kohosi musta pilvi, niin musta että se näytti nokipallolta tummaa taivasta vasten.
Etäisyydessä erotimme jo postiaseman, sen ympärillä olevien mökkien räystäät ja herttaisesti tuikkivat tulet, mutta yht'äkkiä puhalsi rotkosta vinkuen kostea kylmä tuuli ja sade alkoi hiljalleen tihmua. Tuskin olin ennättänyt heittää burkan (kamelinvillainen viitta) hartioilleni kun alkoi sataa lunta. Kunnioituksella katsahdin alikapteeniin.