— Olette varmaankin ollut monessa seikkailussa? sanoin minä yhä kasvavalla uteliaisuudella.
— Kuinka en olisi ollut! olen kyllä, useastikin…
Hän alkoi kierrellä viiksiään, kallisti päätään ja rupesi miettimään. Jännityksellä odotin saavani kuulla jonkun jutun, niinkuin ylimalkaan kaikki matkamuistelmien kirjoittajat. Sillä välin oli tee valmistunut; otin laukustani kaksi matkalasia, kaasin teetä ja asetin toisen toverini eteen. Hän ryyppäsi, ja sanoi aivan kuin itsekseen: "kyllä olen!" Tämä huudahdus herätti minussa suuria toiveita. Tiedän, että vanhat kaukaasialaiset hyvin mielellään kertovat, sillä heille niin harvoin tarjoutuu tilaisuus siihen. Muutamat saavat olla viisikin vuotta komppanian kanssa jossain takamailla saamatta koko tällä ajalla hyvän päivän toivotusta omalla kielellään (sillä vääpeli sanoo: Jumala varjelkoon).
Kertomista kyllä olisi, kansa ympärillä on villiä ja uteliasta; jokainen uusi päivä tuo tullessaan uusia vaaroja; tapahtumat voivat olla kerrassaan ihmeellisiä ja silloin väkisinkin tulet pahoitelleeksi että on niin vähän muistiinpanoja.
— Ettekö tahtoisi panna rommia teehen? sanoin seuralaiselleni. —
Minulla on valkoista Tiflisistä; nyt on niin kylmä.
— Ei kiitoksia, en juo.
— Miksi ette?
— Muuten vaan. Olen päättänyt. Ollessani vielä aliupseerina me kerran ryyppäsimme keskenämme, vaan samana yönä syntyi kapina ja me jouduimme iloisina rintamaan; mutta kyllä tuli nuhteita kun Aleksei Petrovitsh sai kuulla; Jumala varjelkoon miten hän suuttui! Vähällä oli kutsua oikeuteen. Tapahtuuhan niin toisinaan, kun ei yhteen vuoteen näe ketään ja jos sitten vielä on viinaa — silloin on ihminen hukassa!
Tämän kuultuani melkein kadotin toivoni. — Esimerkiksi tsherkessit, jatkoi hän: kun vaan juopuvat häissä tai hautajaisissa, heti on tappelu valmiina. Kerran minäkin vaivoin pelastuin, ja sillä kertaa oltiin rauhallisen ruhtinaan kemuissa.
— Mitenkä se tapahtui?