— Niin… (hän täytti piippunsa, oikasihe ja alkoi kertoa), niin, nähkääs, silloin olin pataljoonani kanssa Terekin takana olevassa linnoituksessa — siitä on kohta viisi vuotta. Kerran syksyllä tuli muonavara-kuormasto; sen mukana oli nuori, noin viisikolmatta vuotias upseeri. Hän tuli luokseni täydessä univormussa ilmoittaen, että hänen oli käsketty jäädä luokseni linnoitukseen. Hän oli hoikka ja vaalea, puvustaan, joka oli aivan uusi, voin päättää hänen aivan äsken tulleen Kaukaasiaan.
— Teidät on varmaankin siirretty Venäjältä tänne? kysyin.
— Aivan oikein, herra aliluutnantti, vastasi hän. Tartuin häntä käteen sanoen, olen hyvin iloinen, hyvin iloinen. Alussa teistä kyllä tuntuu vähän ikävältä, vaan me rupeamme elämään oikein toverillisesti. Olkaa hyvä kutsukaa minua vaan Maksim Maksimovitshiksi — ja sitten, miksi teillä on juhlapuku? tulkaa luokseni aina vaan lakki päässä. Hänelle näytettiin asunto ja hän asettui asumaan linnoitukseen.
— Mikä hänen nimensä oli? kysyin minä.
— Nimensä oli Grigorij Aleksandrovitsh Petshorin. Hyvä poika, uskallan teille vakuuttaa; tosin hieman kummallinen. Kovassa sateessa ja kylmässä esimerkiksi, oli hän kaiket päivät metsästämässä; kaikki toiset kylmettyivät ja väsyivät, häneen ei pystynyt mikään. Toisinaan taas istui huoneessaan, kuvitteli tuulevan ja vakuutti kylmettyneensä; pieninkin risahdus saattoi hänet kalveten vavahtamaan. — Omin silmin näin miten hän kerran taisteli metsäsikaa vastaan; väliin ei moneen tuntiin puhunut sanaakaan, vaan kerran kertomisen alkuun päästyään ei tahtonut voida lopettaa, emmekä me kuuntelijat voineet lakata nauramasta… Erittäin kummallinen oli hän, ja varmaankin rikas mies, sillä paljon oli hänellä kallisarvoisia esineitä!…
— Asuiko hän kauankin kanssanne? kysyin.
— Noin vuoden. Ja kylläpä onkin muistorikas se vuosi; paljon hän jätti minulle huolia, vaan en niitä muistele… On ihmisiä, joille jo syntymässä on määrätty että heille elämässä tulee tapahtumaan kaikenlaisia merkillisiä asioita.
-. Merkillisiä? huudahdin uteliaana, kaataen hänelle lisää teetä.
— Kyllä sen teille kerron. — Virstan kuuden päässä linnoituksesta asui rauhallinen ruhtinas. Hänen poikansa, noin viisitoistavuotias nuorukainen alkoi käydä luonamme joka päivä, milloin milläkin asialla. Ja totisesti, me hemmottelimme sitä poikaa. Oikea huimapää oli poika, kerkesi vaikka mihin, hän saattoi sekä nostaa lakkia että ampua hevosen juostessa täyttä laukkaa. Yksi paha vika oli hänellä: hän oli kovin ahne rahalle.
Kerran huvin vuoksi lupasi Grigorij Aleksandrovitsh hänelle tukatin, jos hän varastaa parhaan vuohen isänsä laumasta: Ja mitä luulette? Jo seuraavana yönä toi hän sen, vetäen sitä sarvista. Väliin yllyimme häntä kiusaamaan, silloin silmänsä veristyivät ja hän tarttui heti tikariin.