"Kuuleppas Asamat, ei sinun pääsi tule kauan säilymään", puhuin minä hänelle.
— Kerran tuli vanha ruhtinas itse kutsumaan meitä häihin: hän piti häitä vanhimmalle tyttärelleen ja me kun olimme ruhtinaan ystäviä, emme mitenkään voineet kieltäytyä, vaikka hän olikin tataari. Läksimme häihin. Kylään tultuamme tervehtivät meitä kaikki koirat haukkuen. Naiset, meidät nähtyään piiloutuivat; ne, joiden kasvot onnistuimme näkemään olivat kaikkea muuta kuin kauniita. "Olen luullut tsherkessiläisnaisia paljon kauniimmiksi", sanoi Grigorij Aleksandrovitsh. — Odottakaahan! vastasin hänelle nauraen. Minulla oli jotain mielessäni.
— Ruhtinaan pirttiin oli jo kokoontunut paljon väkeä. Aasialaisilla on tapana kutsua häihin sekä tutut että tuntemattomat. Meidät otettiin vastaan kaikella kunnioituksella ja vietiin vierashuoneeseen. Odottamattomien tapahtumain varalta panin kuitenkin merkille paikan, johon hevosemme vietiin.
— Mitenkä he sitten viettävät häitä? kysyin alikapteenilta.
— Aivan tavallisesti. Ensin mulla (pappi) lukee jotain koranista, sitten annetaan nuorelle parille sekä kaikille heidän sukulaisilleen lahjoja, syödään, juodaan busaa (kaljan tapainen juoma), tämän jälkeen alkaa ratsastaistelu, jolloin joku ilvehtijä keikailee huonolla, ontuvalla hevosella naurattaen kelpo seuruetta; hämärän tullessa alkaa vierashuoneessa tanssi. Ukkopahanen vinguttaa kolmikielistä… en nyt satu muistamaan miksi semmoista kutsutaan… se muistuttaa meidän balalaikkaamme. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, paukuttavat käsiään ja laulavat. Tyttö ja poika astuvat keskelle, juttelevat keskenään runomitalla, ja toiset laulaen yhtyvät loppusäkeeseen. Me Petshorinin kanssa istuimme kunniapaikalla. Hänen luokseen astuu talon nuorin tytär noin kuusitoistavuotias neitonen, ja laulaa jonkun ylistyslaulun hänestä.
— Mitä hän lauloi, ettekö sattuisi muistamaan?
— Taisi olla jotain tämän tapaista: "Ryhdikkäitä ovat meidän ratsastajamme hopealla kirjailluissa takeissaan, vaan ryhdikkäämpi on venäläinen upseeri kulta kalunoissaan. Hän on kuin poppeli heidän keskellään, vaan ei hän kasva, eikä kukoista meidän puutarhoissamme." Petshorin nousi, kumarsi hänelle vieden kätensä otsalle sekä sydämelle ja pyysi minua vastaamaan; minä kun osasin hyvin heidän kieltään tulkitsin hänen vastauksensa.
— Tytön poistuttua kuiskasin Grigorij Aleksandrovitshille: No, miltä näytti? — Hurmaava! vastasi hän; — mikä on hänen nimensä? Häntä kutsutaan Belaksi, vastasin minä.
— Ja todellakin, hän oli kaunis: pitkä ja solakka, silmät tummat kuin vuorikauriilla, ja katseensa tunkeutui aina sieluun asti. Petshorin ei voinut kääntää silmiään tytöstä, joka tuon tuostakin salaa katsahti häneen. Petshorin ei ollut ainoa, joka ihaili kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä toinen tulisempi silmäpari. Rupesin tarkastamaan nurkassa istujaa ja huomasin hänet vanhaksi tuttavakseni Kasbitshiksi. Hänestä ei voitu sanoa, oliko hän huimapäinen, vai tyyniluontoinen. Vaikkei häntä oltukaan nähty missään pahanteossa, epäiltiin häntä kuitenkin. Tavallisesti toi hän lampaita linnoitukseen, myyden ne hyvin huokealla, mutta tinkimättä; minkä kerran määräsi, sen sai maksaa, ei alentanut yhtään. Puhuttiin kyllä, että hän kulkisi Kubanin takana ryöstöretkillä, ja naama hänellä olikin kokolailla roistomainen; vartaloltaan oli hän pieni, kuiva, mutta harteva… notkea hän oli kuin itse paholainen.
Takkinsa oli aina repaleinen, vaan aseet hopeahelaiset. Ja hevosensa oli kuulu koko Kabardiinien maakunnassa — eikä parempaa hevosta olisi voinut ajatellakaan.