Ei siis ihmekään, että kaikki ratsastajat kadehtivat häntä ja koettivat monta kertaa varastaa hevosta häneltä, kuitenkin onnistumatta. Näen vieläkin sen edessäni: musta kuin piki, jalat kuin viulun kielet ja silmät vetivät vertoja Belan silmille: ja miten kestävä se oli! voit ratsastaa vaikka viisikymmentä virstaa täyttä laukkaa levähtämättä; isäntäänsä seurasi kuin koira, tunsipa hänen äänensäkin! Siinä oli oikein ryövärin hevonen!
— Tänä iltana oli Kasbitsh tavallista synkkämielisempi ja minä huomasin hänellä kauhtanansa alla olevan panssaripaidan. "Ei hän suotta rautapaitaa kanna", ajattelin itsekseni, "aivan varmaan hänellä on jotain mielessään." —
— Pirtissä alkoi tuntua tukehduttavalta ja minä läksin ulkoilmaan virkistymään. Yö jo levitteli tummia varjojaan vuorten yli ja sumu aaltoili rotkoissa.
— Minun pisti päähäni mennä katsomaan oliko hevosilla ruokaa, ja muutenkin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi; minullakin oli hyvä hevonen, jota moni kabardiiniläinen oli lempein silmin katsellut.
— Kuljen pitkin aitausta, ja yht'äkkiä kuulen ääniä; toisen äänen tunsin heti olevan isäntämme pojan, huimapää Asamatin, toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mistähän nuo täällä puhuvat?" ajattelin minä… "eiväthän vaan mahtane puhua minun hevosestani?" Istahdin aidan viereen, koettaen kuunnella hyvin tarkkaan. Väliin estivät minua kuulemasta sisältäpäin tulevat laulun sävelet ja puhelun hyminä.
— "Sinulla on mainio hevonen! puheli Asamat: jos olisin isäntä talossa ja omistaisin kolmeen sataan nousevan hevoslauman, antaisin puolet sinun juoksijastasi, Kasbitsh!"
— Jaha! Siellä on Kasbitsh! — ajattelin minä muistaen rautapaitaa.
— "Niin, vastasi Kasbitsh: ei koko maakunnassa ole toista sellaista. Kerran — se oli Terekin takana — olin venäläisiä laumoja rosvoamassa. Sillä kertaa ei onni ollut meille suotuisa, jonka vuoksi kaikki hajaannuimme. Neljä kasakkaa ajoi minua takaa; kuulin jo aivan selvään heidän huutonsa ja edessäni oli sakea metsä. Painauduin pitkäkseni satulaan turvautuen Allah'iin ja ensi kerran elämässäni sivalsin kovasti hevostani ruoskalla. Lintuna kiiti se oksien läpi; ohdakkeet repivät vaatteitani, ja vaivaisjalavan kuivettuneet oksat löivät minua vasten kasvoja. Hevoseni hyppi hautojen yli, halkaisten pensaita rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää hevonen metsänreunaan ja piiloutua metsään, vaan en voinut luopua juoksijastani — ja profeeta palkitsi minulle kaiken. Muutamia luoteja lensi pääni yli, kuulin jo mitenkä kiiruhtavat kasakat olivat aivan kintereilläni… Yhtäkkiä oli edessäni syvä kuilu, juoksijani ajatteli hetkisen — ja hyppäsi, jääden riippumaan takajaloistaan, silloin jätin suitset heittäytyen ojaan; tämä pelasti hevoseni, se pääsi irti. Kasakat näkivät kaiken tämän, vaan ei yksikään heistä laskeutunut minua etsimään; luulivat varmaankin minun kuolleen, ja minä kuulin heidän ryntäävän ottamaan kiinni hevostani. Vereni jähmettyi, ryömin pitkässä ruohossa ja näin muutamia kasakoita tulevan metsänlaidasta niitylle sekä Karggesini juoksevan suoraan heitä kohti. Huutaen ryntäsivät kaikki kasakat sitä kiinni ottamaan; kauan ajoivat he sitä takaa, ja kerran olivat vähällä saada nuoran sen kaulaan; silloin vapisin, loin silmäni maahan ja aloin rukoilla. Hetken kuluttua nostin silmäni ja näin hevoseni tuulen nopeudella syöksyvän eteenpäin, kasakkain kulkiessa verkalleen poispäin väsyneine hevosineen. Myöhään yöhön olin piilopaikassani. Yhtäkkiä, mitäs luulet Asamat? pimeydessä kuulen hevosen juoksevan ojan reunaa pitkin, korskuen, hirnuen ja lyöden kavioita maahan; äänestä tunsin sen olevan ystäväni Karagesin!… Siitä hetkestä olemme olleet eroamattomat."
— Aivan selvään kuulin mitenkä hän taputti sen kaulaa, mainiten sitä kaikellaisilla lempinimillä.
— "Jos omistaisin tuhanteen nousevan hevoslauman, sanoi Asamat: niin saisit puolet Karagesistäsi."