Tuuli keräsi loppuvoimansa juuri tähän kohtaan, johon se oli rakentanut vahvimman esteen koko pohjoisella radalla.
Jännitys kasvoi miesten mielissä. Erkki ei voinut enää pysyä tavallisella paikallaan. Hänen korviaan huumasi ja ohimoissa takoi. Hän puri hampaansa yhteen ja puristi höyrynsulkijan kahvaa, että sormet rutisivat, sulkien venttiiliä, milloin kone teki vaarallisia iskuja, avaten kohta taasen. Veturi sai sysäyksen toisensa jälkeen. Jokainen kinostuma vähensi sen vauhtia.
Ja nyt alkoi myöskin ponne vähetä. Vesi oli laskeutunut. Ei ollut enää kattilassa sitä varastoa kuin äsken, mistä höyryä muodostua.
"Jokohan tuli köyhyys," arveli lämmittäjä.
"Ole hiljaa!" tuli kuin vasten suuta.
"Perhana!" kuohahti lämmittäjän mielessä. "Komentaa tässä…"
Mutta olihan tämä heidän yhteinen asiansa. Samalla hän myöskin tunsi, ettei hän olisi ymmärtänyt eikä osannut tehdä mitään varmasti tällä hetkellä. Hänen täytyi sittenkin ihailla uljasta toveriaan, joka seisoi lattialla, käsi työssä kuin sydämellä. Ja miten hän seisoi! Kuin kuningas! Hän on näkevinään hänen jokaisen lihaksensa jännityksen, silmiensä tulen, sydämensä lyönnin, ohimosuontensa tykinnän.
Koneen käynti yhä heikkenee, höyrykellon viisari on vähitellen alkanut laskeutua.
"Pitääkö jäädä kinokseen!" välähti taasen mielessä.
Mutta Erkki puri hampaansa yhteen yhä lujemmin ja katsoi eteensä kuin olisi tahtonut katseensa voimalla pakoittaa koneensa siihen mitä tarvittiin. — Nyt kumartui hän yht’äkkiä, katsoi nopeasti vesilasiin ja höyrykelloon sekä lisäsi koneensa tehoa, minkä tilaisuuden oli jättänyt viime varaksi. Ote oli rohkea, tehty määrätyllä hetkellä. Se meni kytkimestä kytkimeen pitkin pinoa, ja vaunut vyöryivät avattua tolaa raskaasti… vastustellen…