"Istuuko sen vai makaa?" jatkoi Karhula päätänsä kääntämättä. "Riisuuko vai eikö? Jos panee housunsa naulaan, niin ne, totisesti, vielä heiluvat, kun niihin on jo hypättävä uudestaan. Potki saappaat jalkaasi kynnyksellä, vedä takki eteisessä, napita se pihalla! Siinä on sulle aikataulu ja ohjesääntö! – Puita!"
Erkki tarttui halkoihin. — Mitä ihmettä: lähtikö Karhulasta noin paljon yhdellä hengenvedolla?
Mentiin taasen kilometrejä, asemien välejä, Karhula samassa asennossa kuin siihen valettu, samalla lailla kallellaan, leuka rinnalla, katse eteen tuijottaen kulmakarvarykelmien alta. Käsi oli höyrynsulkijalla, toinen suunnanvaihtajalla. Sanaakaan sanomatta sekaantui hän Erkin tehtäviin: löi kiinni pesänluukun, kun toinen mielestään piti hetkeä sopivana heittää puita, sulki syöttölaitoksen, kun Erkki juuri oli sen avannut ottaakseen vettä kattilaan.
Mikäpäs auttoi: täytyi tyytyä, ja sen sijaan koetti Erkki painaa muistiinsa ne mäet ja käänteet, joiden kohdalla tämä kaikki tapahtui, saadakseen varmuutta tehtävässään. Se oli äänetöntä puhelua, kysymyksiä ja vastauksia. Erkki alistui vastailemaan nöyrästi ja teki kysymyksensä arkaillen, sillä tässä koulussa hän sai tuntea kuinka huono veturimies hän vielä oli.
* * * * *
Erkki Teräs oli ratamestari Elias Teräksen poika. Vanhemmat olivat häntä suunnitelleet lukuteitä myöten virkauralle, kun pojalla tuntui päätä olevan, ja olihan hän jo käynytkin viisi luokkaa lyseota, mutta siihen se oli jäänyt. Siihen oli kaksikin tärkeää syytä: poika alkoi tuntea vastenmielisyyttä ja ratamestarin pikku palkoilla ei pantu väkisellä oppia nuoren miehen päähän.
"Olisinhan minä sinut kouluuttanut ylioppilaaksi saakka", sanoi isä, "mutta tähän kai se sitten jää. Ethän sinä nyt näinä vuosina olisi paljon mihinkään muuhun kyennytkään, joten tämä on sopinut kuin välityöksi. Enkä usko opin sinua ojaan kaatavan, valitsetpa minkä uran tahansa. Minä en suinkaan tahdo ylpeillä virkamiespojastani, mutta kyllä kunnon miehestä. Ja kunnon miehiä — entistä enempi kunnon miehiä tarvitaankin joka alalla."
Erkki oli silloin saanut ensikerran käsityksen, kuinka paljon hänen koulunkäyntinsä toisella paikkakunnalla oli kuluttanut isän varoja. Mutta se oli vain mieltä innostanut: tämä uran muutto ei saisi viedä asioita huonolle kannalle. Ja mieli oli kuohahtanut kiitollisena: vielä tulee sekin vuoro, että isä ja äiti saavat olla vanhuudenrauhassa kotona ja hän pitää huolen perheen toimeentulosta. Niin oli hän tullut malttamattomaksi, että oli heti pitänyt päästä kaupunkiin työtä kysymään. Vähitellen oli hänessä herännyt halu päästä konealalle, etusijassa rautatielle.
Mutta sielläpä olikin noussut tie pystyyn.
"Ei nyt tarvita miehiä millekään osastolle", oli ylityönjohtaja sanonut. — "Mitä te osaisitte tehdä?"