"Enpä minä kunnollisesti taida osata tehdä mitään", oli hän sanonut avomielisesti.
"Sillä tavalla! Ja työtä kysymässä?"
Erkkiä oli vähän harmittanut hänen hartiain kohottelunsa.
"Kai sitä kuitenkin oppisi tekemään, jos vain pääsisi opettelemaan", oli hän sanonut tyynesti.
"Vai niin. Mutta tehän olette jo suuri mies. Olisihan luullut jo jotakin oppineenkin tuohon tullessa."
"No, olen kai oppinutkin, mitä koulussa on opetettu, mutta nyt ei minulla enää ole varoja käydä koulua."
"Oletteko te käynyt koulua?" oli työnjohtaja sanonut ja astunut takaisin askeleen, jonka jo oli ottanut pois mennäkseen. — "Ovatko todistukset muassa?" Hän oli lukenut niitä sitten. — "Ohoh! — Hm! — Kas, kas! — Jahah!"
Ja siihen hän oli jättänyt hänet keskelle konepajan pihaa huiskin haiskin heitettyjen rautojen, veturien häkkien, savupiippujen ja kaikenlaisen kaman keskelle. Tuo aika oli hänestä tuntunut huimaavan pitkältä, ja siinä oli hän hikoillut epätietoisena, miten tämä päättyisi. Avonaisista akkunoista oli pauhannut työn melu: moniääninen pauke, yhtämittainen kiljuva ääni, pyörinnän humu, hartsattujen hihnojen narina. Seinän läpi pistävästä suuresta putkesta kohisi höyry kuin jonkun hengästyneen jättiläiseläimen läähätys…
Viimein työnjohtaja oli tullut ja ilmoittanut konepajan johtajan hyväksyneen hänet työhön.
Ja niin oli hän saanut kulkea kaikki mahdolliset osastot, olla maalarien ja vaununkorjaajien apulaisena, pestä vaunuja, kirkastaa ovien messinkisiä kädensijoja, kontata maalitölkin kanssa pitkin vaunujen lattioita, käydä käsiksi kaikkein likaisimpiin ja kurjimpiin töihin. Työtoverien mielestä oli koulua käynyt mies perinpohjin nöyryytettävä: "Kynsipäs nyt, että saat maistaa tätäkin herkkua! Täällä ei ollakaan kovat kaulassa."