Hän oli jo ollut miestä mielestään, kun oli päässyt sepän rengiksi, vaikka se olikin ollut rasittavin työ koko harjoitusajalla. Niin oli hän ollut kuin pieksetty iltasilla, kupeet hellinä ja vyörytellen oli hän päässyt aamusin vuoteestaan. Mutta hän oli hammasta purren tarttunut työhönsä, iskenyt sen lujemmasti, minkä jokainen jänne oli ollut kiinteällä, ja niin oli ruumis vähitellen tottunut ja alkanut kasvaa voiman pesiä, niinkuin miehet sanoivat hartioittensa ja käsivarsiensa lihasjyrkylöistä.
Näitä aikoja muisteli Erkki nyt ensimäisellä varsinaisella matkallaan Kunnaan päivystyshuoneelle. — Tuossa kuorsasi Karhula syvässä unessa, suu ammottaen, rautasänky tärähdellen voimakkaista särpäyksistä. Hänen vierellensä toiseen sänkyyn kallistui viimein Erkkikin.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli palattava takaisin varhain. Puoli kolme oli kone jo täysin valmiina tavarajunan edessä.
Luonnossa vallitsi raikas kesäaamun tunnelma. Aurinko nousi juuri kullaten Kunnaan pappilan päätyakkunan.
Etelästä oli saapunut pitkä tavarajuna.
"Tämäpä lupaa minulle hikisen aamuhetken", arveli Erkki itsekseen.
Kovasti olivat he varustaneet koneensa päästäkseen huolettomasti seuraavalle puiden- ja vedenottopaikalle.
"No, miltäs näyttää?" kysyi Karhula, kun he koneen vierestä katsoivat pitkin junaa, jonka toinen pää oli etelävaihteen ulkopuolella, ja ensikerran näki Erkki kankeilla kasvoilla kankean hymyn.
"Pitkältä näyttää."