Hän kuitenkin meni vielä etemmäksi ja pysähdytti vaununsa kappaleen matkan päähän sillasta. Jalkansa olivat tampeuksissa, eikä hän tahtonut saada lyhtyä koukusta. Juoksujalkaa riensi hän sillalle valaisten lyhdyllään radan vartta. Tuskin parin korttelin päässä vallin harjasta oli jo veden pinta.
Sillan alla pauhasi koski huimasti. Yläpuolella oleva vesi painautui ankarasti tähän ainoaan purkautumiskohtaan.
Aivan siinä arkun vieressä kohisi pyörre, jonka syvennykseen vartija koetti katsoa. Maakerrokset laukeilivat leikkaavaan virtaan. Hän kuljetti lyhtyään pitkin arkun selkää, ja kätensä alkoivat vapista. Hän syöksyi kuin pakoon vaunulleen. Korviin jäi soimaan pyörteen korina, tukkien ja jäiden jymähtely, silmiinsä näkymään kohollaan olevat kiskot ja kuvitelmiinsa seuraavien hetkien tapahtumat Ourun sillalla.
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä siellä. Ylös kotiin nyt.
Hän puristi lyhtynsä sangasta kuin hukkuva oljenkorresta, tuli rauhattomaksi, kun näki liekin lepattavan rakosista tunkeutuvassa ilmavirrassa ja suojeli sitä tuulelta. Varovaisesti käänsi hän punaisen lasin tulen eteen ja juoksi vaunun luo kopeloiden taskujaan, olivatko tulitikut tallella. Lyhdyn hän asetti koukkuun ja juoksi vaunun vauhtiin. Siihen hypättyään riisti hän sadetakin ja takin yltänsä sateesta huolimatta. Aivan hartioissa pakotti ja kun hän tarttui vaununsa vipuun, tuntui se entistä keveämmältä. Jokainen sekunti oli kallis.
Kotiin saavuttuaan heitti hän vaununsa tielle, ja juoksi pihalle.
"Herra Jumala, Herra Jumala!" hoki hän haparoidessaan lukkoa. Sai oven auki, riensi sisälle, kykeni sentään hillitsemään itsensä ja herätti tyyneesti vaimonsa ja tyttärensä.
"Ourun silta on sortunut".
Salamana välähti Annin mielessä, kuinka juna on suistunut. Kuka oli veturissa?
Hän huudahti tuskissaan.