Tultuaan puolen yön aikana toimestaan, kulki Irja hitaasti sateen lioittamia käytäviä.
Toista käytävää kulki vastaan yövartija lyhty kädessään, tallin ja halkovarastojen luona näkyi liikkuvan toinen. Lyhtyjen tulet piirtelivät maata pitkin, nousten ja laskien astunnan tahdissa. Tallitiellä kulki päivystäjäveturi yöteloilleen, viheriä tuli palaen hämärässä hytissä.
Irjan mieleen johtui taasen Erkki. Tuollaisessa pimeässä hytissä oli hänkin valppaana valvoen matkustajien turvallisuutta. Miksi askartelikaan ajatus hänessä? Varmaankin sen takia, että tässä yössä oli yhtäläisyyttä erään myöhäisen talvi-illan kanssa kauvan, kauvan sitten. Niin kovin etäiseltä tapahtumalta se todellakin oli monesti tuntunut.
Irja ei tuntenut vähääkään väsymystä tultuaan asuntoonsa. Hän riisuutui ja peseytyi hitaasti, valellen itseään raittiilla vedellä. Veri rupesi kiertämään nopeammin. Suloinen lämmön ja hyvinvoinnin tunne palautui. Hitaasti päästi hän valloilleen hiuksensa ja valkoinen hipiä, pyöreät, kauniit olkapäät ja hartiat peittyivät mustien kutrien alle. Ne ylettyivät uumille saakka. Valkoinen kampa kulki niissä säihkyen.
Hän antoi muistojen tulla vapaasti tänne yön yksinäisyyteen, tänne, jossa ne olivat alkunsa saaneet.
Kuinka kauan siitä todellakin oli jo kulunut ja kuinka viehättävän illan he olivatkaan silloin viettäneet!
Ja kuitenkin oli saattanut käydä niin… että todellakin saattoi sitä ajatella kaukaiseksi tapahtumaksi, vaikka se silloin oli ollut niin läheinen… niin sydämen läheinen. Mitkä syyt olivat vaikuttaneet tämän pitkän väliajan?
Irja niin hyvin muisti, milloin se oli alkanut. Hän näki edessään Erkin silmien lieskan, joka oli hänelle ollut arvoitus kauvan aikaa, ja semminkin se mitä sen jälestä oli seurannut. Saattoiko Erkki todellakin loukkautua Einen, vieraan, tuskin tuntemansa naisen harkitsemattomasta silmäyksestä? Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän oli monesti pitänyt sen mahdollisena, melkeinpä varmanakin, mutta toisinaan hän taas epäili: kenties ei Erkki välittänyt hänestä.
Mutta voi, että hän hädässään oli turvautunut liehittelevään kirjuriin, koettaen siten herättää Erkin mustasukkaisuutta. Silloinkin, eräänä iltana, kun hän selvästi oli huomannut Erkin ikävissään ja yksinäisenä kävelevän puistossa! Vain ilkeydestä ja kiusanhalusta hän oli tarttunut kirjuria käsivarteen ja johdattanut hänen askeleensa Erkin ohi. Mutta Erkki ei ollut edes tervehtinyt, niin vähän hän välitti… Ja senjälkeen oli Erkki ollut entistäkin ylpeämpi.
Irjan mieli kävi niin surulliseksi, että kyyneleet purkautuivat esille. Hän oli tuntenut itsensä monta kertaa nöyryytetyksi Erkin läsnäollessa, nyt hän tunsi samallaiseksi, vaikka vain muistot syyttivät.