Jospa hän vain olisi voinut lähestyä häntä, saada hänet kuuntelemaan selitystään, voinut pyytää anteeksi käyttäytymistään, ryhditöntä, ei harkittua.
Irja siirsi lampun yöpöydälleen, leikkasi auki ensi lehdet uudesta kirjasta, jonka oli äsken ostanut ja ryhtyi lukemaan, mutta ajatukset vakautuivat äskeiselle suunnalle.
"Miksei Erkki lähestynyt koskaan, puhunut?"
Hän katui, että oli edes itselleen tehnyt tämän kysymyksen. Erkkikö sen tekisi? Ei ikinä!
Oikein hän tunsi kesken kaiken ylpeäksi itsensä, että saattoi hänestä noin ajatella, niin varmasti sen sanoa. Niin juuri piti ollakin. Sellainen sisäinen ryhti ainoastaan sopi hänelle, jonka pää oli pystyssä, käynti luja ja koko ryhti miehekäs.
Irja ihastui häntä muistellessaan. Katse kulkeusi kirjan aukeaman yli uunin otsapykälällä olevaan komeaan rintakuvaan, jonka hän kaikesta huolimatta oli antanut olla siinä… Silmissä viipyi haaveksiva ilme…
Kello seinän takana löi. Irja havahtui vasta sitten, kun sen ääni oli lakannut jo kuulumasta. Mitä se mahtoi lyödäkään? Kaksi; niin hänestä tuntui kuin kaksi lyöntiä olisi jäänyt korvaan soimaan. Nyt päätti hän jo nukkua.
Mutta uni ei tullut. Ajatukset kiertelivät samoja teitä. Hän koetti kulkea Erkinkin mukana. Kuinka ihmeellistä olikin, että ajatukset olivat alinomaa siellä. Tapahtuiko tässä nyt sama ilmiö, josta hän oli lukenut, että välimatkoista huolimatta ihmisten ajatukset saattoivat koskettaa toisiaan ja yhteen sulautua. Kohtasivatko näin sielujen salaisia teitä heidän ajatuksensa toisensa? Jos niin todellakin oli ja jos niiden vaikutusta vielä saattoi tahdon voimallansa vahvistaa, niin nytpä hän sen tahtoi tehdä…
Tässä hän muisti Erkin kerran, kun ei ollut vielä tapahtunut ikävyyksiä heidän välillänsä, sanoneen tai oikeammin hämärästi viitanneen siihen suuntaan, että hän oli ollut jotenkin tarpeellinen hänen elämässään.
"Jospa voisin edelleenkin olla!" huokasi hän.