Myrsky pyyhkäisi yli rakennuksen. Kattolaudoituksessa liikkui valojuova, jonka liikunnasta saattoi päätellä yövartijan kulkevan asemahuoneelta. Valo pysähtyi ja Irja muisti yökellon avaimen olevan huoneensa nurkkauksessa. Kuului puhetta. Luultavasti huusi yövartija toiselle.
Ja ensimäiset sanat kohoittivat Irjan vuoteeltaan.
"… Valkiaisten ja Vuojoen välillä. — Ei tiedetä tarkemmin. — Minun piti lähteä pikatavaratoimistosta vetämään kelloa, etten… — Tulva on vienyt sillan… — niin, yöjuna."
"Kuka siellä olikaan… Teräskö? — Ja Kaijala? — No, minä arvelisin…"
Ei saanut enempää selkoa. Vartija tuntui poistuvan. Mutta kaikessa siinä, mitä Irja oli kuullut, oli jo kyllin tuskan syytä.
Hänen eteensä nousi kauhea kuva onnettomuudesta. Hän hyökkäsi akkunaan avatakseen sen ja huutaakseen vartijan jälkeen, mutta akkuna oli talveksi tukittu. Sitäpaitsi oli jo vartijan tuli etäällä, eikä huutaakaan voinut.
"Tulva vienyt sillan! Herra Jumala. Silloinhan on Erkki ollut ensimäinen uhri."
Tuska raateli hänen sydäntään. Hän vaikeroi itkussaan. Mielikuvitus nosti kauhukuvan toisensa jälkeen, ja hän oli menehtymäisillään.
"Erkki, Erkki! Rakas!"
Se tuli hänen sydämensä sisimmästä, jossa se tunne oli pohjimmaisena säilynyt. Nyt se valtautui esille kaiken muun tieltään syrjäyttäen, tuli voimakkaana ja yksinoikeutettuna. Mutta kuinka toivotonta kaikki!