Tapahtuman lähiaikaisuus teki sen vielä suuremmaksi. Juuri nyt, tällä hetkellä oli Erkki silpoutuneena jossakin.
"Rakas, rakas! En voi mitään, en mitään…"
Irja väänteli epätoivossaan.
"Jospa sittenkin jonkun ihmeen kautta Erkki on pelastunut", välähti toivo.
Mutta jälleen tulivat kauheat kuvat: henkiin jääneet pelastamassa onnettomia… paarit… Joillakin niistä Erkki.
"Enkä minä saa olla siinä… en mitään voi… en mitään… Kuolleenako makaat niillä, vaiko loukkautuneena?"
Irja puhkesi toivottomaan itkuun.
Kuin päivän säde mustien pilvien hämäryyden alta, alkoi toivo elää sittenkin: "Sinä voit kuulla, puhua vielä, minä saan nähdä sinut, puhua sinulle… Saamme kaiken sovittaa…"
Ristiriitaiset tunteet, toivo ja epätoivo repivät häntä, Mistä saada varmuus? — Mitä oli vartija sanonut. Tiesikö hän ihmisuhreista?
Irja joutui jälleen epätoivoon. Hän ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta.