Silloin puhkesivat kyynelten lähteet…
Yön tunnit kuluivat. Hänellä oli vain tuska, itsesyytös, epätoivo, kärsimys… Näinä hetkinä oli hän elämänsä elänyt, taistelunsa taistellut. Poissa oli hän, joka siihen sisällön olisi antanut.
Viettäessään näitä raskaita hetkiä oli hän kuullut, kuinka ratapihalla oli ollut liikettä. Veturi oli liikkunut toisessa päässä ja kadonnut. Mitkä viestit sillä oli mukanansa palatessaan? Hän oli ollut jo monta kertaa aivan pukeutumaisillaan lähteäkseen asemalle, mutta häntä oli peloittanut kuulla pahinta. Hän ei olisi voinut kestää sitä. Epätoivoisena virui hän vuoteellaan.
Taivaan rantaan kohosi päivän kajastus…
Hän katsoi sitä rukoillen ja sielussaan toivoi sen tuovan mukanaan toivon säteen…
Ja niinkuin sen elähdyttämänä alkoi hän pukeutua, itsekään tietämättä, miksi. Konttoriin ei hän voisi mennä nyt, hän oli liiaksi järkytetyllä mielellä kohdataksensa ketään. Ehkä yövartijoilta voisi jotakin kuulla. Hän läksi ulos ja etsi katseellaan yövartijan lyhtyä, löytämättä sitä.
Tuuli vihelsi puiden paljaissa oksissa. Yhtäkkiä hän pysähtyi: loihtiko hermostunut mielikuvitus harhailevia ääniä esiin vai yhtyikö todellakin myrskyn pauhuun junan vihellys? Irja pysähtyi. Ilma puhui pitkään, yhtämittaa, kunnes eräässä virtansa käänteessä lennätti tutun kolinan… Miltä suunnalta? Sieltä, sieltä… Seurasi uusi toivon ja epätoivon kamppailu. Vapisten seisoi Irja koettaen katsoa, peljäten näkevänsä. Tulomerkistä junan saapumiseen tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus, jonka kestäessä mitä synkimmät ja ihanimmat kuvat vaihtelivat hänen mielessään…
Vihdoin ilmestyi veturi tenderi edellä, häämöittivät matkustajavaunut. Irja kerkesi parahiksi sille paikalle, jonne veturi pysähtyi. Hän ei tahtonut nähdä kyyneliensä läpi, ja kun Erkki hänet huomattuaan tuli alas, täytyi Irjan tarttua häneen pysyäkseen pystyssä.
Nähdessään Irjan äkkiä koneensa vieressä, välähti Erkin mielessä: mistä tämä huomaavaisuus? Samalla hän myöskin vilkaisi konttorin akkunoihin. Mutta silloin hän tunsi Irjan kosketuksen ja hänen sielunsa täytti valtavan voimakas tunne.
"Erkki", sanoi Irja, koettaen itseään hillitä, "olen kärsinyt tänä aamuyönä niin etten voi sitä sanoa; tiedot tulivat niin epämääräisinä, enkä ole voinut tietää, oletko sinä kuollut vai oletko elossa vielä…"