HENRIETTE.
Hyvät silmät sen, joka niin hänet nähdä voi.
CLITANDRE. Kuten sanoin, hän ilmikuvan niill' eteeni loi; nuo runot, joita hän meille maanvaivaksi varvaa — niist' itse mestarin muodon ja asun jo arvaa, niin että teatterissa ma erään kerran, kun näin ohi mennen muutaman oudon herran, heti päätin: tuo se nyt on Trissotin, jos kukaan! Löin veikkaa, ja arvatkaas, kuka voiton veti?
HENRIETTE.
Hyvä kasku!
CLITANDRE. Ei, ei, niin tein, ihan sanani mukaan. Vaan tuolla tulee tätinne. Hälle siis heti, jos suotte, nyt armaan salaisuutenne sanon ja puoltamaan sitä äitinne luona anon.
Neljäs kohtaus.
Bélise, Clitandre.
CLITANDRE. Hyvä neiti, kun sain tämän suotuisan tilaisuuden, niin anteeks suokaa, ett' uskallan sitä käyttää ja uskoa lempivän sydämen salaisuuden…
BÉLISE. Oh, älkää! Sitä ei noin sovi suoraan näyttää. Jos sydämenne mun tähteni lemmestä huokaa, vain katsein sanattomin te se ilmi tuokaa, mut älkää ääntäkö koskaan kielellä muulla te tunteista, joit' ois mun loukkaus korvin kuulla. Mua rakastakaa, ihaelkaa, jumaloikaa, mut sisimmän sielunne kätköön se kammitsoikaa, sit' ettei tarkinkaan voi keksiä huomio. Sydän puhua silmien sanattomin saa tulkein, mut suunne jos tunnustuksin te avaatte julkein, niin teill' on edessä ikuinen maanpako-tuomio.
CLITANDRE. Ei, rauhoittukaa, sitä vaaraa en teille hanki. Mä en ole teidän, vaan Henrietten vanki; vain teitä ma pyydän ja vannotan hartaimmasti mua auttamaan sydäntoivoni perille asti.
BÉLISE. Oo, olette kekseliäs, sit' ei kieltää sovi; toden totta, mestarillinen piilolovi; romaaneista kaikista, mitä lien ikinä avannut, niin nerokast' olen tuskin toista tavannut.