MARIANE.
Minä aion kuolla, jos hän minut toiselle naittaa.
DORINE. Niin tottakin. En sitä keinoa keksinyt ois; se pälkäästä päästää, ei muuta kuin kuolee pois. On suurenmoinen se temppu. Jo sappirakko ihan harmista halkee, kun tuollaist' on kuulla pakko.
MARIANE.
Hyvä Jumala, kuinka, Dorine, olet julma mulle!
Ei lainkaan toisen huolta sun surku tulle.
DORINE. Ei lainkaan, jos kuka lapsellisuuksia laatii, ja asianpaikass' on puoleton raukka ja parka.
MARIANE.
Mut mitä mä voin? Joka niin olen ujo ja arka…
DORINE.
Vaan rakkaus vakuutta horjumatonta vaatii.
MARIANE.
Ja milloin muuta Valère mult' osaksi sai?
Ja hänenhän isä on suostutettava kai!
DORINE. Mitä? Siiskö, jos isänne moinen on jurripää, täpö täynnä Tartuffeä, muuta ei kuule, ei nää, jos purkaa hän sanansa, sille ei arvoa anna, sen voitteko noin oman armaanne syyksi panna?
MARIANE. Mut enkö, jos korskana kiellän ja asetun poikin, kovin itse toiseen ihastuneeni näytä? Hänen vuokseenko, kuinka hänt' ansiot aateloikin, jätän kainouden, lapsen velvollisuutt' en täytä! Ja jos mua vaadit lempeni ilmi tuomaan…
DORINE. Ei, ei, min' en mitään vaadi. Teillä, ma huomaan, on mieli Tartuffelle mennä; ja väärin ois, kun aattelen, teitä siit' aikeesta kääntää pois. Mitä syytä mull' oiskaan moista liittoa vastaan? Se kauppahan on ihan mainio oikeastaan. Tartuffe, niin, herra Tartuffe, se on jotain vasta, oh, herra Tartuffe, kas, sellaista tarjokasta ei vaan joka oksalta oteta, ei pidä luulla, ja ken hänet omaksi saa, se on onnen puulla. Maankuulu jo on hänen maineensa, kunniansa; niin ylhäinen mies, niin muhkea muodoltansa: on punaiset korvat ja poskilla kaunis helo, kera moisen miehen teill' ihana eess' on elo.