(Valère ja Mariane pitävät toisiaan kädestä
hetkisen katsomatta toisiinsa.)
VALÈRE (kääntyen Marianeen päin). Siit' älkää noin nyt painuko pahoittelulle, ja suokaahan toki suopea silmäys mulle.
(Mariane kääntyy Valèreen päin ja hymyilee.)
DORINE.
Saa sanoa: rakastuneet ovat höpsähtäneitä.
VALÈRE (Marianelle).
Niin, eikö mull' ole syytä moittia teitä?
Ja ettekö ollut häijy, jos totta haastaa,
noin julmasti kun raskitte mieltäni raastaa?
MARIANE.
Mut entä te, kiittämättömin ihmisistä…
DORINE. Paras toisella kertaa jatkaa kiistelemistä ja miettiä nyt, mill' estää ne tuumat vois.
MARIANE.
Niin, neuvo, mi keino meille nyt turvan tois.
DORINE. Me saamme panna kaikki tuumamme tukkoon. (Marianelle.) Ei isänne taivu; (Valèrelle.) on hulluus ampunut ukkoon. (Marianelle.) Mut teidän on viisainta tottelevanne näyttää, hänen hassuttelunsa haluavanne täyttää, jott' ois hädän tullen teidän helpompi niin häät saada jäämään aikoihin tuonnempiin. Ken, nähkääs, aikaa voittaa, se kaikki voittaa. Jokin äkkivaiva, kun päätetty päivä koittaa, on syy, joka tuottaa varmasti viivykettä. Tai huonoja enteitä täyteen juhla ja aatto: on särkynyt peili, on kohdannut ruumissaatto, te olette unissa nähnyt sekaista vettä. Ja paras, jost' ei yli päästä, ei ympäritse: ei vihitä teitä, ellette suostu itse. Mut varmint' on pysyä nyt ihan erillänne, teit' ettei nähdä puheissa keskenänne. (Valèrelle.) Kaikk' ystävänne te liikkeelle saatte panna, etteivät sanaa saamaanne rikkoa anna. (Marianelle.) Me pyydämme lankoa, että hän toimiin ryhtyy, ja äitipuolenne kaiketi meihin yhtyy.
VALÈRE (Marianelle). Mitä keinoja miettinemmekin vaaraa vastaan, ylin toivoni sentään teissä on ainoastaan.