(Elmire siirtää tuoliaan edemmäksi,
Tartuffe siirtäytyy perästä.)

TARTUFFE (sormiellen Elmiren kaulaliinaa).
Noin hienoa nähnyt en viel' ole pitsiliinaa!
Se on näppärää, nykypäiväinen ihmissuku;
ikimaailmass' ei moist' ole tehty ennen.

ELMIRE. Niin, ehkäpä ei. Mutt' asiaamme nyt mennen: siis luopuu, kuulemma, mieheni sanastaan ja teille tyttärens' antaa. Onko se tosi?

TARTUFFE. Hän jutteli jotain; mut jos toden sanoa saan, niin en minä ensinkään sitä onnea kosi; toist', ihanampaa toivetta kohti taipuu kaikk' ihastukseni, kaikki mieleni kaipuu.

ELMIRE.
Niin, teist' on kaikki maallinen arvoa vailla.

TARTUFFE.
Mull' ei ole sydän kivestä millään lailla.

ELMIRE. On taivas mielessänne, ma arvaan, aina, maan matalan puoleen teitä ei mikään paina.

TARTUFFE. Vaikk' iäistä ihanuutta sielumme halaa, saa ajallinenkin rakkaus meissä palaa: on armas pakko syttyä sydämemme, kun taivaan kaunoluomia katselemme. Sen kauneus kaltaisissanne heijastuu, mut teille vertaa ei vedä kukaan muu. Loi kasvoillenne se sulon, mi silmää kiehtoo ja sydämen haltioi, poven liekkiin liehtoo. En, teitä katsoen, luoduista kaunein, saata ma luojan ihmeitä ylistämästä laata enk' ihastumatta, en tuntehetonna rinta hänen kuvastustaan kohdata ihaninta. Aluss' epäilin sitä salaista syttymystä, ett' ois se vain pahan paulaa ja väijytystä, olin päättänyt jo aivan paeta pois, kun arvelin, että sieluni vaarass' ois. Toki vihdoin, naisist' armahin, selkeni mulle, ettei mua tielle se johtanut tuomitulle, teit' että puhtaudessa ma lempiä voin, ja siks sen lemmen valtaan sieluni soin. Ylen rohkeaa — täys selko on siitä mulla — on tuomaan tää sydänuhrini teille tulla. Mut hyvyyteenne turvaan; se antaa yksin, mit' en yletä mitättömyyteni yrityksin. Minä toivoni, riemuni, rauhani teissä löydän, saan tuomion tai autuuden armopöydän, ja teiltä nyt, miten tahdotte ainoastaan, otan onneni taikka onnettomuuteni vastaan.

ELMIRE. Tepä teette tunnustuksia kohteliaita; ne kulkevat vain hieman kummia maita. Te saisitte paremmin halunne pantsaroida, vähän moisia aikoessanne aprikoida, te hurskas mies, jota kaikk' ihan yhtä suuta…

TARTUFFE. Oh, hurskaskin on ihminen eikä muuta. Kun eessä moinen on kauneuden kaikkivalta, sydän antautuu, ei pohdi, ei punnita malta. Puhe tää, sen tiedän, on outoa kyllä kuulla; mut en ole mikään enkeli, ei pidä luulla. Jos tunnustukseni tuomion teiltä saa, oman ihanuutenne tenho te tuomitkaa. Siit' asti kuin sen ylimaallisen mahdin näin, te olette valtiatar, jonk' orjaksi jäin; minut taivaankaunis silmäinne katse voitti, sen taikaa vastustaa sydän turhaan koitti: minä paastosin, rukoilin, vuodatin kyyneleitä, jok' ainoa sieluni aatos vain etsi teitä; mitä tuhannesti jo katseet ja huokaukset, sitä tulkitsee nyt huulten tunnustukset. Jos tuskani näätte te armahtavalla miellä, mi halvalle orjallenne ei rauhaa suo, jos lempeytenne lohtua mult' ei kiellä, vaan laskeutuu minun mitättömyyteni luo, minä innolla palavalla teit', ihanaista, niin palvelen, kuin ei viel' ole palveltu naista. Ei kunniallenne teill' ole vaaraa siitä, ei pelkoa, että ma hiiskuisin näitä ja niitä. Nuo hovikeikarit, joihin on hulluja naiset, ne melua pitää, ne kerskujat turhamaiset: hyväll' onnellaan siin' ylvästeltävän kuullaan; heti kertovat julki, jos soi kuka suosion, sen alttarin häväisevät he löyhällä suullaan, joll' uhrannut sydän uhrinsa juuri on. Mut meikäläisen mieli se peitossa palaa, se salaisuuden varmasti kätkee ja salaa. Oman maineemme varjelu meille on liian kallis, ett' armastetun se alttiiksi jättää sallis; ja meihin suostuen taattuna sillä tapaa on lempi juoruista, riemu vaaroista vapaa.