ROUVA PERNELLE. Oh, vaiti, ja punnitkaa vähän puheitanne. Ei nuhtele yksin hän noita vierailujanne: tuo häly ja touhu, mi seuraa pitoja niitä, jonot vaunujen, jott' ei portilla tilaa riitä, ja lakeijaparvien laverrus huonon maineen jo nostaa, saa joka naapuri puheenaineen. Ei pahaan menoon ne lie tosin syynä muuhun, mut eduksi ei ole joutua ihmisten suuhun.
CLÉANTE. Vaan millä mielitte ihmisten juorut estää? Se liian tukalaa olis sentään kestää, jos ei muka enää joutavan juorun vuoksi nyt tohtis tulla ystävä ystävän luoksi. Ja entäpä jos kuka suostuisi siihen pakkoon, muka silläkö saisi hän kielijät juorulakkoon? Ei, kaikkialta parjaajan nuoli noutaa. Siit' emme huoli, mit' ilkeät kielet hokee; on siinä kyllin, ett' oikein elää kokee, ja kielikellot kernaasti juoruta joutaa.
DORINE. Me Daphne rouvaa ja myös hänen pikku miestään kai kiittää saamme, meistä jos kieltä piestään. Ne, jotk' ovat itse enimmin nauretuita, ne ensimmäisinä morkkaamassa on muita. Jos missä vähänkin varjoa vainutaan, hetikohta silloin kulkuset kuulumaan, isoll' ilolla pannaan liikkeelle kaunis juttu, niin ovelasti, ett' uskoo outo ja tuttu. He muille herjaksi kaikk' omat mustat syytää, oman kunniansa he sillä korjata pyytää, kuvitellen, että kun kaikk' ovat samaa karvaa, ei heitä muut sen kirjavammiksi arvaa, tai että on toisia, joille he osan lainaa sitä julkista paheksuntaa, mi heitä painaa.
ROUVA PERNELLE.
Ei muuksi muuttaa voi sitä jaarittelunne.
Ken neiti Oranten hurskautta ei tunne!
Ei taivasta hetkeksikään hän mielestä jätä,
ja paheksuvan kovin kuuluu menoa tätä.
DORINE. Esimerkki verraton, siinä on yksi hyvä! Hän elää todella julman jumalisesti; vaan vast' on vanhuuden lahja se hurskaus syvä, hän siveä on, mut jotenkin happamesti. Niin kauan kuin ihailijoita hän saamaan pystyi, siit' edustansa hän nautti sen minkä ehti; vaan nyt, kun kukast' on jäljellä kuiva lehti, hän maailmaan, kuten häneen se, ikävystyi, ja viisaan neitseen huntuun ja hurskauteen loput verhosi kauneutensa kauhtuneen. Noin aina ne naikkoset luopuvat kiemailustaan, se koskee, kun kavaljeerit karkaa heiltä, ja hyljätyillä ei lohtuna mieleen mustaan ole muu kuin luopua pois muka maailman teiltä. Ja kelpaa kuunnella moista hurskasta naista: alas pannaan kaikki, ei armoa minkäänlaista. Jok' ainoan elämä ankaran moitteen saa, ei kristityn mieli, vaan kateus kannustaa, he huvituksista noista nyt muita soimaa, kun itselle enää ei suo ikä niihin voimaa.
ROUVA PERNELLE. Kai teist' on mairetta kuulla, miniä kulta, tuo loru! Ei saa sananvuoroa kukaan muu; tääll' ylinnä soi tuon mamselin suulas suu, vaan nyt sanan saatte kuulla te myöskin multa. Oli viisain työ, min poikani tehdä voi, tuon hurskaan miehen tänne kun turvaan toi; hänet taivas tykönne ohjasi, tarpeen teille opas onkin, neuvoja sieluille eksyneille. Te kuulkaa häntä, jos toivotte pelastusta, ei sano hän mustaksi muuta kuin mikä on musta. Nuo kaikki seuranne, kutsunne, kuhertelunne — pahan hengen paulaa ettekö niissä tunne? Vai kuuluuko koskaan siellä hurskasta sanaa? Vain loru ja laulu ja nauru ja nalja ja pila ja naapurin parjaus — sillä on parhain tila, saa toiset ja molemmat pesunsa peräkanaa. Ne seuran vietot on sitä mylläkkää, ett' oikean ihmisen siit' ihan sekoo pää; typötyhjästä riittää lorua loputtomasti, niin muuan oppinut sanoikin sattuvasti: se on kuin ilmeinen Paapelin torni ikään: kova paapatus, josta ei ota selkoa mikään. Ja mainitakseni, mist' oli siihen syyn… (Osoittaen Cléantea.) Kas vaan, tuo herra turvaa jo virnistelyyn! Oh, naurakaa vain omia narrejanne! (Elmirelle.) Niin, hyvästi, miniä! En sano enempää. Ei toiste käymään yllytä käynti tää, enk' ensi hopussa tänne jalkaani panne. (Antaa Flipotelle korvapuustin.) Hoi, senkin älliö, hereille tollistelulta! Minä, surma olkoon, kuumennan korvat sulta! Mars matkaan, lääppä!
Toinen kohtaus.
Cléante, Dorine.
CLÉANTE. En uskalla mukaan mennä, ei takeita, ettei taaskin kimppuuni lennä tuo kelpo mummo!
DORINE. Oh, vahinko vallan suuri, ettei ole kuulemassa hän tuota juuri, hän käskis teidän tietää, mikä on mikä, ja mummotella niitä, joill' on se ikä.