TARTUFFE. Siis täytyy, nöyryytyksien tietä mennen, mun suostua, jollette…
ORGON.
Oh!
TARTUFFE. No, ei enää siitä! Koen katsoa, ettette palkaksi pahaa niitä. Hyvä maine on arka; ja ystävänänne velkaa olen välttämään joka varjoa, juorun kieltä: minä kartan puolisoanne ja väistyn tieltä…
ORGON. Ei, nyt sitä ahkerammin te seurustelkaa. Tämä maailma raivostuttaa on riemuni parhain; se nähköön teidät yhdessä myöhään ja varhain. Ja jotta sit' oikein iskisin vasten suuta, teen perillisekseni teidät, en ketään muuta; minä kaiken omaisuuteni teille siirrän ja laillisen lahjakirjan koht'ikään piirrän. Hyvä, kelpo ystävä, tuleva vävyni mulle on rakkaampi isää, äitiä, vaimoa, lasta. Ei hyljätyksi kai tämä tarjous tulle?
TARTUFFE.
Isän tahto ain' olkoon kaikessa nyt ja vasta!
ORGON. Mies parka! Nyt pian valmiiks se kirja vaan; ja kateus jääköön harmiinsa halkeamaan!
NELJÄS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Cléante, Tartuffe.
CLÉANTE. Niin, ei ole ihmistä, joka ei siitä puhu, ja kunniaksi ei ole teille se huhu; ja osuu hyvin, kun tässä nyt teidät tapaan ja menettelystänne saan sanan virkkaa vapaan. Tuo asia sikseen, olkoonpa näin tai noin. Se saattaa pahempi olla kuin luulla voin. Mut vaikka Damis ois tuottanut ikävyyttä, ja teitä syytettäis ihan ilman syyttä, niin eikö kristityn työ ole anteeks antaa, ei sydämessään vihaa ja kostoa kantaa? Ja voitteko sallia, ett' isän luota ois noin karkoitettu siis oma poika pois? Sanon vielä kerran ja saatte sen suoraan kuulla: sitä inhoksuu isot, pienetkin yhdellä suulla. Ja jos mua uskotte, sen hyväks saatatte jälleen, tätä riitaa ette ärsytä äärimmälleen, vaan Jumalalle vihanne uhraatte varmaan ja pojalle avaatte taas isän mielen armaan.