Carinus nousi liikutettuna vuoteelta, hänen silmissänsä rupesi tavaton tuli kiiltämään. Hän sysäsi luotansa äsken otetun puolisonsa ja viittasi Aeviolle.
"Tuo eteeni tämä neito."
Runoilija riemuitsi tästä käskystä ja riensi vankihuoneelle, keisarin sineettisormus muassansa.
V.
Sofronia oli yksin suljettu erityiseen vankihuoneesen. Päivän valo pääsi ainoastaan pienen ympöriäisen ikkunan kautta sisään paistamaan ja kun se värisi polvillansa olevan naisen päällä, näytti kuin olisi taivaallinen kirkastus levinnyt hänen ympärillensä.
Sofronialla oli lumivalkoinen päällyshame, joka oli yhtä puhdas, kuin hänen kirkas sielunsa. Hänen kasvoillansa asui taivaallinen rauha.
Vankihuoneen ovi aukeni ja sisään astui pitkävartaloinen, jalo naishahmu, antaen kullasta raskaan kukkaron ovenvartijalle, joka jätti oven hänen jälkeensä auki.
Saapunut nainen oli verhottu raskaasen silkkinuttuun, joka timanttisoljilla oli kiinnitetty hänen olkapäillänsä, hänen uhkeita hiuskäheriään ympäröitsi kiiltävä kultavanne keskellä päätä, ja vaikka siitä riippuva välkkyvä huntu oli hyvin hieno, ei ollut mahdollista sen läpitse selittää hänen kasvojansa. Sen poimut todistivat hänen aatelista kauneuden-tuntoansa, ja sen reunoja alaspainavat raskaat helmet ylhäistä säätyä.
Sofronia katsoi kohden silkin kohisemista ja kun hän näki naisen edessänsä, kysyi hän hämissään: "Mitä minusta tahdot, romalainen nainen?"
Nainen nosti huntunsa ja hänen ihanan kauniit kasvonsa tulivat näkyviin: otsalla asui vakavuutta, huulilla suloa, poskien kuopissa salainen viehätys ja synkissä silmissä tuo syvä kuvailematon mietiskeleminen, johon hienot kätkevät kaikki mitä eivät selväksi selitä, viehättävä lumousvoima joka kasvojen juonteessa, ja kieltäytyvä alakuloisuus, tuo ihmeellinen pilvien ja päivänvalon vaihto, joka taivaalla sanotaan ilman vempeleksi, mutta ihmisen kasvoilla himoksi.