Hämmästyneenä jäi Sofronia seisomaan Carinon oven viereen.
Mitä hän täällä näki, oli hänestä hirveämpi kuin vankihuoneitten kidutuskoneet ja petojen luolat.
Juopuneita orjia venyi maassa laulaen ja maljoja kilistäen päihtyneiden senaatorien kanssa. Tuossa sait nähdä naisvaatteisin puettuja miehiä, joitten kasvot olivat värjätyt, ja jotka harppujen mukasoinnolla lauloivat rivoja dithyrambi-värssyjä; päässänsä heillä oli naisseppele ja sen päällä häväisty tammiseppele, rehellisen kansalaisen entinen koristus; valtakunnan etevimmät virkamiehet, konsulit, praefektit, tribunit, olivat muuttuneet satyreiksi[15] ja fauneiksi,[16] ja tanssivat inhoittavilla liikenteillä kuultaviin huntuihin puettujen hovinaisten kanssa. Tämän pirullisen tanssin keskellä makasi Carinus, ollen purpuri-vaipallensa itse suurin häpeä. Hänen kasvojensa tylsistyneet juovat olivat viinin, hekumallisten himojen ja kemujen kautta uudestaan kiihtoneet, ja hänen hiuskähäristään tippui tuoksuvata öljyä.
Sofronia säikähtyi tätä näkyä, jossa, jos minne katsoi, samanlaisia haamuja tuli näkyviin, ja ensi kerran elämässään unohti hän Jumalan, joka on likimpänä joka paikassa, jossa vaara on suurin. Mutta kuka voipi muistella Jumalan läsnä-oloa siinä, missä on saatanalle pystytetty alttari.
Vavisten tuskasta kurotti kristitty nainen kättänsä kohden kultaista viittaa, itsekään sitä huomaamatta ja sisarensa kehoitusta muistamatta. Mutta kun tunsi tikarin kahvan kädessään, rohkaisi hän taas yht-äkkiä mielensä; heti tuli hänestä taas rohkea, vakava romalainen nainen; sallimatta itseänsä taluttaa, astui hän ujosti tanssijain joukkoon ja seisahtui korkeana ja ylevänä Carinon eteen.
"Sinäkö olet se, joka sanot itsesi Roman keisariksi?" kysyi hän häneltä äärettömällä ylenkatseella.
Hymyillen kohosi Carinus vuoteeltansa ja viittasi telmääjille, että vaikenisivat.
"Mistä ajasta asti osoittaa tämä sana keisari inhoa ja häpeätä", jatkoi Sofronia, luoden uljaat silmänsä Carinoon. "Mikä kirottu onni saattoi sinutkin Romaan kokoilemaan ympärillesi kaikkea, mikä on häijyä ja kurjaa, sekä opettamaan syntiä hallitsemaan, joka on syntysin jumaliesi temppelistä? Etkö tunne maan tärisevän jalkojesi alla, etkö kuule taivaan jyrisevän ylitsesi? Lähenevien barbarilais-miljonien jyrinä ei aja sinua unestasi, että saisit oppia, kuinka et ole herra, vaan tomua maan päällä, joka paljaasta Jumalan henkäyksestä raukenet mitättömyyteen, etkä tule paremmaksi kuin maa, johon sinut haudataan."
Kääntyen Aevion puoleen lausui Carinus.
"Todella et ole minua pettänyt. Tämä on kummallinen nainen, erin-omaisen kaunis nainen; raivoo vaan, ole suutuksissa, kiroominen enentää kauneuttasi; mitä enemmin kiroot, sitä hartaammin palaa mun rakkauteni."