"Anna siis käsky päälliköilleni", sanoi Carinus.
"Varajoukot eteenpäin, tribunit", huusi Manlius, "ensimmäiset rivit pitää uhrata, antakaat hakata ne maahan, ja sitten viimeiset taisteluun. Asettakaat germanilaiset frygialaista ratsuväkeä vastaan, pitkillä tapparillansa voivat he leikata hevosten kinnerpolvet poikki. Ei kukaan saa olla toimetonna. Rientäkäät kaikki tappeluun. Minussa yksin on kyllä keisarin suojelijata."
Näiden määräysten perästä sai tappelu paikalla toisen muodon. Diocletianus huomasi, että uusi mies, joka tunsi hänen sotajoukkonsa heikot puolet, oli kajonnut tappeluun. Hän antoi paikalla sotamiehillensä käskyn peräytymään, ennenkuin ne joutuivat täydelliseen häviöön.
Carinus katseli telttansa ovelta tappelun menoa. Kaikkialla ajoivat hänen joukkonsa vihollista takaa.
Voiton riemu hehkui hänen kasvoillansa, hänen sydämensä tykki ilosta.
"Olen voittanut", huusi hän innoissansa, taputtaen käsiään.
"Mutta myös minäkin olen voittanut", kuului hänen takaansa katkera, hirvittävä ääni, ja keisari tunsi, että joku tarttui hänen käsivarteensa rautaisella kouralla ja veti hänen telttaan.
Carinus katsoi hämmästyneenä taaksensa ja huomasi Manlion synkeät kasvot. Toisella kädellä mursi tämä hänen luitansa, toisessa hän piti paljastetun miekan.
"Mitä tahdot? kysyi keisari peloissaan.
"Muistatko, Carinus, tuota naista, joka tappoi itsensä, pelastaaksensa itseänsä sinun käsistäsi. Tämä nainen oli minun morsiameni. Tiedätkö nyt, mitä tahdon?"