Maron seisahtui, kääntyi ja vastasi vihansa vimmassa:
"Joko tappaa tiikerin tahi itse tulla tapetuksi."
"Ottakaa kiinni raivostunut!" käski Odenatus; "vääntäkää ase hänen kädestään, viekää hän johonkuhun luolaan ja vyöryttäkää kivi sen suulle. Sinne jääköön hän, kunnes metsästys on loppunut."
Kuninkaan käsky täytettiin paikalla. Maronilta otettiin pois aseet, ja kun ei mitään luolaa ollut likisyydessä, pönkättiin hän jättiläissuuruisen baobabpuun onttoon sisustaan, jonka sun huolellisesti suljettiin. Mutta tiikeriä ei enää saatu ulos lymypaikastaan. Jo oli ilta tulemaisillaan ja vielä ei oltu tarkoitusta saavutettu. Viimein ei ollut jälellä muuta keinoa eläimen esiin saamiseen kuin viidakon sytyttäminen. Pitkiä keihäitä tahrattiin setripuun hartsilla, sytytettiin ja viskattiin sitä suuntaa kohden, jolla arveltiin tiikerin olevan.
Noidannuolia muistuttaen lensivät palavat keihäät pimeää taivasta kohden ja putosivat ratisten viidakkoon, joka siellä täällä syttyi palamaan. Vähitellen yltyi tuli; palavat kohdat yhtyivät, ja kosteiden köynnöskasvien ratistessa näkyi koko viidakko äkkiä heräävän eloon. Sieltä lemahti lentoon lintuja kokonaisia pilviä, jotka täyttivät ilman kirkunallaan, ja kauheata siinä oli nähdä äkkiä esiintyvän jättiläiskäärmeen, joka kokonaan tulen ympäröimänä, kun ei päässyt enää minnekään päin pakenemaan, kiertäysi yksinäisen palmupuun ympäri, missä pyrstöllään pieksi palavia lehtiä ja ammottavalla suullaan raivoisasti irvi allansa leimuvia leikkejä vastaan, sekä sitten, kun palmu rupesi palamaan, tuskallisesti väänteli itseään ja viimein putosi tuleen, jossa kiemuroi, kunnes henkensä heitti.
Yltä ympäri vallitsi jo syvä pimeys, joka sai tulipalon näyttämään vielä kauheammalta, se kun antoi kaikille esineille veripunaisen värityksen. Mutta vieläkään ei huomattu, että tiikeri olisi tehnyt mitään liikenneitä. Viimein lienee joku heitetyistä palavista keihäistä sattunut paikalle, missä se makasi. Ja nyt kun kuumuus tuli sietämättömäksi, päästi se äkkiä korkean kiljunnan ja syöksi esiin hurjassa raivossa. Kun se näki itseänsä vastaan ojennetut keihäät, painoi se nuortean ruumiinsa maata vasten ja tähysteli ympärilleen terävillä mustilla silmillään, ikäänkuin tutkiakseen, kuka sitä eniten pelkäsi, ryömi sitten eteenpäin ja heittäysi vihdoin kauhealla hypyllä sen elehvantin kimppuun, joka selässään kantoi Heroden.
Kauhistus valtasi nuorukaisen niin kokonaan, ettei hän voinut edes liikuttaa keihästänsä puolustuksekseen. Mutta elehvantti oli ollut varuillansa. Se iski kärsänsä tiikerin ympäri ja lennätti sen tavattomalla vauhdilla ilmaan. Kiljuen teki voimakas peto kiekauksen ilmassa, ja kun se räsähtäen putosi maahan, helähti jousenjänne, eikä tiikeri enää sen koommin liikahtanut; kullattu nuoli sydämessään jäi se makaamaan. Senoopia oli ampunut nuolen.
Voiton toitotus kutsui kokoon hajonneet metsästäjät. Jättiläiskorkuisen bananipuun juurelle pystytettiin teltta, jonka mahdottoman laajan katon alla koko metsästysseurue mahtui liikkumaan. Siellä sitten vietettiin kahden palavan setripuun valossa metsästyksen onnistunutta loppua.
Ilma oli tyyni ja leuto. Metsästäjät olivat riisuneet yltään aseensa ja asettauneet istumaan turpeista tehtyjen pöytien ympäri, jotka olivat katetut yksinkertaisilla ruokalajeilla: paistetulla lihalla ja viinillä, jota juotiin puhvelinsarvista.
Päivän vaivat olivat masentaneet miesten voimat, mutta mielet olivat vireät. Vielä kauan sen jälkeen, kun naiset olivat menneet levolle, istuivat metsästäjät pöytiensä ääressä, ja kun viini oli tehnyt vaikutuksensa, nousivat he ja tanssivat sotatanssin. Jokainen liikenne, jokainen salama heidän silmistään puhui taisteluista ja voitoista.