Heidän keskellään istui kuningas. Hänen valta-istuimensa oli setripuun poikkisahattu runko, hänen kunniataivaansa kasteesta kimalteleva lehtiholvi. Hänen jalkojensa vieressä istui Herode ja sitoi seppeleitä papukaijan höyhenistä.
"Laskekaa vapauteen Maron", käski Odenatus. Tätä nimeä kuullessaan nousi Herode, heitti sylistään höyhenet, syleili isänsä polvea ja katsoi arasti hänen kasvoihinsa.
Maron tuotiin telttaan. Äänetönnä, synkkänä seisoi hän kuninkaan edessä, kädet levättiin kätkettynä.
"Annan sinulle anteeksi malttamattomuutesi", sanoi Odenatus ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Istuudu tähän minun viereeni. Mitä metsästäjäin välillä on tapahtunut, ei saa rikkoa sukulaisten väliä."
Sitten tarjosi hän hänelle pikarin viiniä ja lisäsi:
"Tämä pikari olkoon pyhitetty sovinnolle."
Maron otti pikarin vasemmalla kädellään. Mutta, samassa silmänräpäyksessä, jona Odenatus tyhjensi oman pikarinsa, heitti hän yltään levättinsä, paljastain oikeassa kädessään olevan miekan, ja ryntäsi kuninkaan päälle kolkosti lausuen:
"Ja tämä miekka kostolle."
Salaman nopeudella heittäysi Herode isänsä eteen ja tahtoi heikoilla voimillaan hillitä Maronin iskua. Mutta nuorukaisen kutistuneesta ruumiista ei ollut kilveksi, Herode kaatui kuolleena maahan, ja seuraavassa, silmänräpäyksessä oli miekka lävistänyt Odenatuksen sydämen.
Maron tempasi samassa diadeemin kaatuvan kuninkaan päästä ja painoi sen omaan päähänsä; sitten istuutui hän veljensä paikalle, kohotti verisen miekkansa ja huusi kauhistuksesta hervostuneille miehille: