"Minä olen teidän kuninkaanne! Tämä kruunu tekee minun siksi, ja jollei kruunu sitä tekisi, on tämä miekka sen tekevä."
"Surma sinulle!" ärjäsi kaksi Odenatuksen miehistä vetäen esiin miekkaansa. Mutta samassa kaatuivat molemmat salamurhaajien tikarien lävistäminä.
"Ei kukaan saa liikahtaa paikaltaan!" huusi Maron. "Jokaisen viholliseni takana seisoo yksi minun ystäviäni, jokaisen kapinoivan vieressä pyöveli."
Hämmästyneinä katselivat miehet toisiaan; jokainen luuli toverissaan näkevänsä Maronin puoluelaisen. Sillaikaa kun muutamat näistä vetäysivät päällikkönsä ympäri, hakivat Odenatuksen ystävät aseensa ja ryntäsivät murhaajaa vastaan, mutta kaatuivat ennenkuin yksikään heistä oli ehtinyt päästä Maronin luokse.
Melu ja huuto tuli yleiseksi; jokainen näki toverissakin vihollisen. Hurjan tappelun touhinassa kaatui yksi palavista setripuista leimuavan miekan kaltaisena mylläkän keskelle, ikäänkuin tahtoen erottaa toisistaan raivostuneet. Kahakan kauheassa melussa ei voinut eroittaa kuin Maronin jyrisevän huudon:
"Minä olen teidän kuninkaanne, minä jalkojen alle tallattu mato, joka olen kaatanut jättiläiseni! Minua ei voi miekka eikä kirous vahingoittaa, minun henkeäni vastaan ei miehen käsi kohoutua."
"Sentähden olet saava surmasi naisen kädestä", kuului äkkiä vapiseva ääni, joka sai Maronin vaikenemaan ja kalpenemaan. Ja nainen, jonka mustia kutria yötuuli pyöritteli ja jonka silmät salamoivat, tunkeusi taistelevain lävitse esiin.
"Pois täältä, vaimo!" huusivat Maronin puoltajat ja asettausivat hänen eteensä. Mutta miekkaansa heiluttaen raivasi nainen itselleen tien murhaajan luo.
"Maron, puolusta itseäsi!" huusivat hänen ystävänsä. Mutta ääneti ja liikkumattomana tirkisteli hän vain esiintunkeevaa.
"Nosta, salamurhaaja, aseesi!" huusi Senoopia ja kosketteli Maronin miekkaa.