Hämmästynein silmin katseli Maron häntä ja mumisi:
"Jos sinut tappaisin, olisin turhaan hänet surmannut."
Samassa tunkeusi Senoopian miekka hänen rintaansa aina kahvaa myöten. Äänettömänä vaipui Maron maahan. Senoopian pitkät, mustat kutrit koskettelivat hänen kasvojansa. Hän suuteli niitä ja kuoli.
* * * * *
Puolentoista vuosituhatta takaperin, kun Egyptistä tuleva matkustaja kuusi päivää oli kulkenut Arapian erämaiden halki ja matkallaan tavannut ainoastaan yksinäisiä kaivoja, näki hän vihdoin seitsemäntenä etäisyydessä palmumetsiä esiintyvän koittavan aamun valossa.
Haluisesti juoksivat nyt kameelit, ja ihmisten kasvot selkenivät. Siinä oli palmujen valtakunta, ihana Palmyran maa, rikas, onnellinen, mahtava Palmyra, missä itä ja länsi aarteitaan vaihtelivat ja etsivät ystäviä; valtakunta, missä oikeus vielä eli, missä kansa vielä seisoi pystyssä kuninkaansa valta-istuimen edessä, missä hyvettä palkittiin, rikosta rangaistiin ja viattomuutta suojeltiin; missä rehellinen oli rikas ja oikeudessa pysyvä onnellinen; missä vankilat seisoivat tyhjinä, ja kuninkaallinen valtikka oli naisen kädessä, mutta naisen, jonka silmäys sai vihollisen vapisemaan.
Tämä nainen oli Senoopia, vertaistansa kaipaava Palmyran kuningatar, joka hallitsi kansoja. Ja kaikki kansat, joita hän hallitsi, siunasivat ja ylistivät häntä.
Suunnattoman suuren kaupungin ympärys oli kolmen päivänmatkan pituinen; sen muurit olivat tehdyt poltetuista tiilistä, varustetut suojaavilla torneilla ja sadalla portilla.
Mutta paremmin kuin nämä muurit suojeli Palmyraa ympäröivä ääretön erämaa ja väestön käsivarret.
Kaupunki muistutti kullatussa huotrassaan lepäävää miekkaa.