Äänettömän vihollisen velitit vastasivat tähän kivenheitolla, ja päälliköt vetäysivät takaisin joukkojensa luo. Mutta melskeessä ja touhussa, mikä siinä syntyi, kuuluivat Senoopian sanat, kun hän paljasti miekkansa, jonka terä oli täynnä koloja muinaisista tappeluista:
"Sankarit", huusi kuningatar, "vapaiden kenttien ja voittamattomien vuorten pojat! Taistelun päivä on tullut. Vihollinen on edessämme! Hän tarjoo meille orjan kahleita, me hänelle miekan iskuja. Hän ei ole ensimäinen, joka meidän päällemme hyökkää; lyökäämme hänet, jotta hän olisi viimeinen. Edessämme on kunniaa ja kuuluisa nimi, takanamme häpeää. Eteenpäin siis!"
Torvien ja pasuunojen räikytys saivat maan ja taivaan vapisemaan.
Vihurin nopeudella ryntäsi ratsuväki Rooman joukkoja vastaan.
Paljastetut miekat kimaltelivat auringon säteillessä.
Roomalaisten kimppuun ehtivät ensimäisinä Palmyralaisten sivusosastot. Arapialaiset heittivät vähässä ajassa ylösalaisin illyrialaisen ratsuväen; toisella sivuspuolella seisovat Numidialaiset eivät edes odottaneetkaan hyökkäystä. Ne pakenivat jo, ennenkuin Senoopian syyrialaiset joukot ehtivät niiden päälle hyökätä.
Sillä välin olivat kuningattaren valituimmat joukot iskeneet kiinni Rooman legiooneihin, ja Germanilaiset, jotka seisoivat rintamassa, saivat vastaanottaa ensimäisen hurjan törmäyksen. Sodan jumalattaren kaltaisena ryntäsi kuningatar sankariensa eturivissä eteenpäin, kilpi edessään oijennettuna, suoraan legioonan tribunia vastaan. Tämä suuntasi miekkansa kuningatarta kohden. Kaarevasta kilvestä lähti särisevä ääni, mutta kuningattaren käsi ei hievahtanut. Hänen iskunsa tapasi salaman kaltaisesti tribunin paljastettua kaulaa ja kaasi hänet hengettömänä maahan.
Germanilaisten urhoollinen vastustus oli turha; heidän rivinsä horjuivat, hajosivat. Siellä täällä nähtiin vielä yksityisiä kookkaita sankareita tappelevan huipputeräisillä nuijillaan koko parveja vastaan; heidän pitkät vaaleat hapsensa liehuivat tuulessa, kunnes he vihollisten aseiden lävistäminä vaipuivat maahan ja joutuivat eteenpäin tunkeevien tallattaviksi. Ei paennut kukaan, ei antaunut kukaan; missä kukin seisoi, siihen kaatui hän.
Riemuhuudoilla ryntäsivät Palmyralaiset vierimäisiä legiooneja vastaan. Nämä antoivat heidän lähestyä kymmenen askeleen päähän, pitivät varalta raskaan pilum'in ja heittivät tämän kauhean aseen yht'aikaa vihollisiinsa.
Raskas heittokeihäs tunkeusi puolentoista jalan pituisella kärjellään pantsarien ja rautapaitojen läpi; se surmasi, minkä saavutti. Sitten tarttuivat legioonat lyhyiin miekkoihinsa ja seisauttivat vaskisena muurina ryntäystä.
"Älkää hakatko; pistäkää!" huusi Aurelianus sotilailleen, ja tämä neuvo oli hyvä. Miekan terä liukahti haarniskaa kohdatessaan, mutta kärki lävisti sen, ja Palmyran ratsumiehet näkivät edessään elävän muurin, johon he eivät miltään taholta voineet tunkea. Kun yksi kaatui, asettausi toinen hänen sijalleen, ja kun ensimäisen rivin voimat uupuivat, astui toinen sen paikalle.
Ensimäisen kohortin luona oli taistelu tuimin. Siinä yhtyivät molemman puolen sankarit, ja jokaisesta Palmyralaisesta, joka kaatui, sai myöskin yksi Roomalainen surmansa. Viimein vaipui legioonan tribuni maahan ja kohortti hajosi.