Kukkulaltaan seurasi Aurelianus silmillänsä tappelun menoa. Hän näki Senoopian taistelevan joukkojensa eturivissä, näki hänen murtavan hänen kunnollisimpien legiooniensa linjat — ensimäisen ja toisen, kunnes enää oli jäljellä vaan kolmas, viimeinen. Myöskin tämä murtui; sotilaat kaatuivat toinen toisensa viereen; ainoastaan lippunsa luona taistelivat vielä muutamat, kuolema silmiensä edessä.
Nyt vei Aurelianus triarinsa tappeluun. Kolkko jäykkyys, joka tähän saakka oli kuvastunut sotilas-vanhuksien kasvoissa, muuttui vihaisen kostonhimon piirteiksi. He ryntäsivät voittoisia Palmyralaisia vastaan, saivat peräytyvät toverinsa taasen järjestykseen ja työnsivät sitten takaisin vihollisen.
Kahakassa yhtyivät Senoopia ja Aurelianus. Taistelun ponnistuksista lainehti kuningattaren rinta, hänen miekkansa oli verinen, hänen kasvonsa hehkuivat, silmät salamoivat, ja hiukset, jotka olivat valuneet alas kypärin alta, liehuivat vapaina hänen uljailla hartioillaan. Sotatorvien toitottaessa, haavoitettujen vaikeroidessa ja tappelun melskeessä kuului hänen raikas äänensä, joka yhä yllytti uusiin hyökkäyksiin.
Silloin kuului äkkiä rokahuttava rätinä Palmyralaisten takana. He kääntyivät hämmästyneinä.
Oikean sivuosan numidialainen ratsuväki oli houkutellut arapialaiset ratsumiehet tappelutantereen syrjäpuolella olevalle suolle, murtaunut heidän riviensä läpi, ja, jättäen nämä kauas jälkeensä, heittäyneet niiden syyrialaisjalkajoukkojen kimppuun, jotka reservinä seisoivat odottaen aikaansa.
Nämä jalkajoukot pakenivat nuolien julmaa lentoa, ja Senoopian jälkijoukossa olevat, jumalien kuvilla kuormitut elehvantit, lu'ultaan 200, joutuivat äkkiarvaamatta päällehyökkäävien tielle. Eläimet päästivät kauhean äänen.
Tämä elehvanttien toitotus se oli, joka sai Palmyralaiset niin äkkiä kääntymään, juuri kun voitto jo puolittaisin oli heidän käsissänsä. Kauhea pelko valtasi heidät, kun näkivät vihollisten ryntäävän heidän jumaliaan vastaan. Kaikki järjestys katosi; kaikki kiirehtivät jumaliansa suojelemaan ja jättivät paljolla verellä valloitetun tappelutantereen jo puoleksi voitettujen vihollisten omaksi.
Minuutti minuutilta kävi epäjärjestys yhä kauheammaksi. Myöskin Senoopian uskollisimman liittolaisen Tsabdaksen, Arapialaisten päällikön, tempasivat takaisin päin kiiruhtavat ratsumiehet mukanaan, kunnes hän keskellä tappelun touhua näki kuningattaren.
Tämä teki vielä vastarintaa ja koetti kiihoittaa niitä muutamia, jotka tappelivat hänen vieressään Rooman sotavanhuksia vastaan.
Tsabdaksen täytyi väkisin temmata ohjakset kuningattaren kädestä, voidaksensa saada hänet tappelukentältä. Sillä välin olivat numidialaiset ratsumiehet tulleet saarretuiksi ja kaatuneet viimeiseen mieheen saakka. Mutta Palmyralaisten joukot olivat hajonneet. Jumalain kuvat olivat pelastetut; mutta tappelu kadotettu.