"Kaikki on kadotettu!" huusi Tsabdas temmaten mukanaan kuningattaren hevosen, joka nousi pystyyn, puri ja potki, ikäänkuin se ei olisi tahtonut lähteä tappelukentältä.
"Vielä ei ole kaikki kadotettu", vastasi kuningatar, "vielä seisoo
Palmyra."
Kumminkin täytyi hänen paeta, sillä roomalainen ratsuväki oli taasen kokoontunut ja näytti takaa-ajossaan pitävän silmällä yksinomattain häntä ja hänen pientä joukkoaan. Tästä kaatui toinen toisensa jälkeen koettaessaan puolustaa hallitsiaansa.
"Seisahdu, kuningatar, ja antaudu!" kuului ääni takaa-ajajien keskeltä, ja kun Senoopia kääntyi ääntä kohden, näki hän Aurelianuksen.
Silloin hiljensi hän hevosensa juoksua, tarttui jouseen ja asetti nuolen jänteelle. Sitten kääntyi hän satulassaan, viritti jousen ja tähtäsi tyyneesti. Jänne helähti, kuningattaren hevonen ryntäsi eteenpäin hurjaa vauhtia, jättäen takaa-ajajat kauas jälkeensä. Nuoli oli kohdannut Aurelianuksen olkapäätä.
"Vielä ei ole kaikki hukassa, vielä seisoo Palmyra!" kuuluivat
Senoopian sanat kadotetun tappelun jälkeen.
"Ylös muureille! Sulkekaa portit! Aseisiin joka mies! Avatkaa temppelit — vanhukset, sokeat ja raajarikkoiset rukoilkoot, muut taistelkoot! Tehkää tulikasoja toreille — naiset, sulattakoot lyijyä ja keittäkööt öljyä; lapset karaiskoot nuolia. Myrkkyä nuoliin, myrkkyä sydämiin! Lapsi muuttukoon mieheksi, mies puolijumalaksi ja miekka salamaksi."
Ja niin tapahtui.
Waballath, Senoopian poika, riensi kadulta kadulle, vallilta vallille rohvaistakseen kansaa… Hän oli runoiliain sielu, sotilaiden johtaja. —
Jo samana päivänä, jona Aurelianus esiintyi Palmyran muurien edustalle, lähetti hän sanan Senoopialle ja vaati tämän vapaaehtoista antaumista, vakuuttaen että kuningatar siinä tapauksessa saisi pitää hengen, valta-istuimen ja valtakunnan.