Herra Katshuka antoi nyt puristaa itsestään salaisuuden, että jotakin oli tosiaan tekeillä. Hovisotaneuvostossa oli päätetty laajentaa Komornin linnoituksia sinne päin.
Atanas ei voinut saada mieluisempaa tietoa. Kuinka monta kaunista sadantuhannenguldenin suuruista summaa hän olikaan jo saanut samanlaatuisissa tapauksissa ostettuaan etukäteen ne talonpoikaishökkelit, jotka tulivat pakkoluovutettaviksi, ja sitten myynyt ne hallitukselle palatsien hinnasta.
Hän tahtoi mielellään myös nähdä linnoituskartan ja pyysi tulevaa vävyään niin hartaasti kuin voi sallimaan hänen heittää edes silmäyksen siihen. No, siinäkin suhteessa herra Katshuka noudatti hänen mieltään. Täten Atanas sai tietää kaikki, mitä hänen oli tarvis tietää. Hän sai tietää, minkä palasen hallitus oli aikonut pakkoluovutettavaksi, mitkä maatilat joutuisivat pakkoluovutusalueelle. Ja tuo kelvoton Timar oli todella nuuskinut sen paikan, minne linnoitukset rakennettaisiin!
"Ja miten kuuluvat pakkoluovutusehdot?"
Se oli pääkysymys.
Sitä ei herra Katshuka voinut ilmaista tekemättä rikosta. — Hän teki sen kumminkin.
"Hallitus maksaa summan, joka on, kaksi kertaa niin suuri kuin viimeinen ostohinta."
"Nyt tiedän kylliksi!" huudahti Atanas-herra ja syleili vävyään. "Loppu jää minun tehtäväkseni. Hääpäivänänne ovat sanotut satatuhatta guldenia pöydällänne."
Ja näin sanoen hän hyökkäsi ulos ryhtyäkseen toimeen.
Mutta Atanas-herra erehtyi luullessaan tietävänsä tarpeeksi. Hän olisi menetellyt viisaasti jos olisi tiedustellut vieläkin erästä seikkaa; herra Katshuka, joka oli juorunnut jo niin paljon ei olisi vaiennut siitäkään. Mutta Brazovics ei kysynyt häneltä, ja siten häneltä jäi se tietämättä; hänen kävi kuin kärpäsen, joka lentää sokeasti ikkunaa vasten. Asian laita oli muutoin niin, että herra Katshuka ei tuntenut enää minkäänlaista palavaa intohimoa noihin sataantuhanteen guldeniin enempää kuin siihenkään, mikä siitä seurasi. Jos hän ne saisi, niin olkoon menneeksi; mutta jollei saisi, ei hän silti muuttuisi harmaapääksi.