Timea ryömi siis pienelle penkille Sohvi-rouvan viereen, aivankuin lastenhoitaja keittäjättären viereen silloin kun he, koko viikon riideltyään sunnuntaisin istuutuvat yhdessä puhelemaan.
Häihin oli enää vain kaksi päivää.
Timea katseli varovasti ympärilleen tullakseen vakuutetuksi, ettei läheisyydessä ollut kuuntelijoita, ja kysyi sitten Sohvi-rouvalta hiljaa:
"Mamma Sohvi! Sanokaa minulle, mitä vihkiminen on?"
Sohvi-rouva veti päänsä olkapäittensä väliin, ravisteli itseään kuin henkilö, joka nauraa hiljaa itsekseen, ja katsahti häijynilkisesti kysyvään lapseen. Häijysti ja vahingoniloisesti, kuten vanhat palvelijat tavallisesti kohtelevat nuorempia, mukautui hän tytön naurettavaan typeryyteen saadakseen vielä enemmän tehdä hänestä pilaa.
"Niin, Timea", hän alkoi sadunkertojan huumautuneella äänellä, "se on jotakin ihmeellisen ihanaa. Saathan nähdä sen kohta."
"Olen jo kerran koettanut väijyskellä kirkonovella", kertoi Timea avomielisesti, "hiivin sinne juuri silloin, kun erään vihkimisen piti tapahtua, mutta ennätin vain nähdä, että morsian ja sulhanen menivät kauniin, kultaisen kaapin luo."
"Se oli alttari."
"Juuri silloin äkkäsi minut häijy poika, joka ajoi minut pois huutaen: 'Ulos turkkilaisletukka!' Silloin minä juoksin sieltä pois."
"No, tiedä siis", alkoi Sohvi-rouva, pistäen suuhunsa toisen maissinjyvän toisensa perään, "tiedä siis, että sitten tulee korkea-arvoisa herra kullallakirjailtu myssy päässään, pitkä, kahiseva kirjoviitta hartioillaan ja suuri solkikirja käsissään. Hän lukee ja laulaa niin sanomattoman kauniisti. Sulhanen ja morsian lankeevat sitten polvilleen alttarin eteen ja pappi kysyy, rakastavatko he toisiaan."