Mahdollisesti hän aavisti asioita, joista eivät ivailijat edes uneksineet. Joka tapauksessa hän odotti mitä suurimmalla tyyneydellä kohtalokasta päivää.
Häiden edellisenä päivänä sanoi Atalia Timealle:
"Nyt sinun on paastottava koko päivä. Huomenna on edessäsi juhlallinen, pyhä päivä. Sinut viedään alttarille, missä sinut ensinnä kastetaan ja sitten vihitään. Sinun täytyy paastota, jotta voisit astua puhtaana alttarin eteen."
Timea noudatti neuvoa eikä syönyt palaakaan koko päivänä.
Mutta onhan tunnettua, että kasvavilla on tavallisesti hyvä ruokahalu. Luonto vaatii osansa ja hyvin syöminen on ainoa nautinto, jota he jossain määrin saavat tuntea. Ja Timea taisteli tätä tarvetta vastaan. Hän istui päivällispöydässä ja illallisella nauttimatta mitään ja kuitenkin oli tahallaan valmistettu hänen mieliruokiaan. Vierashuoneessa koettivat palvelustytöt viekoitella häntä salavihkaa syömään niitä herkkuja, joita oli pantu hänen varalleen: salassa saattoi toki rikkoa paaston; eihän siitä kukaan saisi tietää. Mutta hän ei antanut vietellä itseään harhaan, vaan voitti nälkänsä. Hän auttoi torttuja ja hilloja laitettaessa seuraavan päivän häitä varten, joukko ruokahalua herättäviä, herkullisia ruokalajeja oli hänen edessään, mutta hän ei maistanut ainoatakaan. Ja kuitenkin näytti Atalia, joka myöskin oli ottavinaan osaa hääpitojen valmistamiseen, että sellaisissa tilaisuuksissa on lupa herkutella.
Mutta hänen täytyi paastota. Illalla hän meni varhain nukkumaan; häntä paleli, kuten hän sanoi. Niin olikin todella laita. Hän värisi vilusta, vuodepeitteensäkin alla eikä osannut nukkua. Atalia kuuli makuulle mennessään, miten vilu puistatti häntä, ja miten hänen hampaansa kalisivat. Ja kumminkin hän oli kyllin sydämetön kuiskatakseen hänen korvaansa: "Huomenna tähän aikaan, missähän silloin olet?"
Lapsi-parka, kuinka hän olisikaan voinut nukkua, kun kaikki ne tunteet, jotka siihen aikaan tavallisesti vielä uinuvat, olivat ennen aikojaan herätetyt eloon hänen sydämessään? Useita tunteja makasi tyttö saamatta unta. Pelon puuskat, jotka samalla olivat ilontapaisia, toiveet, jotka synnyttivät salaperäistä vavistusta, ilveilivät hänessä kuin peikot, joilta hän turhaan sulki silmänsä. Hän tahtoi rukoilla, mutta ei epätoivossaan tiennyt, minkä monista pyhistä kirjoista valitsisi, sillä sitä ei kukaan ollut hänelle opettanut (kaikkihan olikin ollut vain ilveilyä!) ja niin hän viimein lausui muutamia raamatunlauseita, jotka käsittelivät egyptiläisten maanvaivoja, mikä kamala runo alkaa sillä, että vesi muuttuu vereksi ja loppuu siihen, että kaikki esikoiset hävitetään.
Ja Atalia oli kyllin sydämetön nauramaan hiljaisuudessa lasta, niin sydämetön, ettei oikaissut hänen erehdystään sanomalla: "Ei se ole oikea rukous, vaan toinen, joka alkaa 'Isä meidän'; tule rukoilkaamme yhdessä! aina viimeiseen rukoukseen asti: 'Vaan päästä meitä pahasta.'"
Ja kuitenkin se oli hänen hääpäivänsä aatto, ja silloin kai on rukous tarpeen, olipa kuinka kaunis ja rikas morsian tahansa.
Timea makasi aamunkoittoon asti kuumeessa eikä saanut unta silmiinsä. Mutta päivän koittaessa hän nukahti sitä sikeämpään uneen. Lyijynraskas horrostila laskeutui hänen jäseniinsä; häntä ei herättänyt edes se melu, joka aamulla syntyi hänen ympärilleen.