Sohvi-rouvassa oli vielä siksi paljon huomiokykyä kaikessa epätoivossaan, että hän huomasi myynnin käyvän sangen nopeasti. Tuskin oli tarjottu kaupan jotakin, kun jo rumpu pärisi. "Eikö muuta tarjota?… yksi, kaksi…" Trrrrmmmm. Ostajat seisoivat ryhmissä meluten: "Eihän kukaan voi saada mitään ostetuksi. Tuo ihminenhän on aivan hullu!"
Kukahan se hullu lienee?
Nyt on vain keittiökalusto jälellä, mutta sinne ei edes astuta sisään. Viereisessä huoneessa huudetaan: "Eikö muuta tarjota?" Rumpu pärisee. Se on ostettu näkemättä — hullu ihminen on sen ostanut.
Sekin tuntuu Sohvi-rouvasta ihmeelliseltä, ettei heti riennetä ottamaan ostettuja esineitä, niinkuin muutoin tavallisesti tehdään huutokaupoissa. Siellähän heti, kun sänky on ostettu, erotetaan osat toisistaan ja kannetaan pois. Täällä sitävastoin ei liikuteta mitään pois paikaltaan.
Seuraa sitten tärkein hetki. Kaikki menevät alas pihalle. Talo myydään nyt. Ostohaluiset tunkeilevat huutokaupanpitäjän pöydän ympärillä. Arvioitu hinta huudetaan julki. Silloin joku tekee matalalla äänellä tarjouksen. Kansanjoukko tulee levottomaksi. Sitten kuuluu kaunistumisen, hämmästyksen, ivallisen naurun ilmauksia. "Toden totta, se on hullu ihminen!" Ja sitten poistuvat kaikki äänekkäästi napisten. "Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Eikö kukaan tarjoo enemmän? Kolmas kerta!" Rumpu pärisee tämänkin kerran. Talokin on saanut ostajan.
"No, suloinen, kaunis lapseni, en kuule mitään."
"Mutta, mamma, kuulen varmasti jonkun käytävässä hiipivän tännepäin varpaillaan."
Todenteolla lähestyykin joku miltei kuulumattomin askelin. Ovelle kolkutetaan niinkuin kohteliaan vieraan tapa on tehdä pyytääkseen sisäänpääsyä ja odottaessaan, kunnes huudetaan: "Sisään!" Ja nyt vasta ovi avautuu ja hattu kädessään kohteliaasti kumartaen astuu sisään — Mikael Timar von Levetinczy.
Kumarrettuaan naisille Mikael jää oven suuhun. Atalia nousi seisomaan hämmästyneenä ja vihaa säihkyvänä. Sohvi-rouva väänteli käsiään ja katseli häntä väikkyen toivon ja pelon välillä. Timea katseli levollisena ja lempeänä häntä silmiin.
"Minä", alkoi Timar, lähettäen tämän "minä"-sanan niinkuin paavi bullassaan tekee, "minä olen nyt laillisessa järjestyksessä kuulutetussa huutokaupassa huutanut tämän talon sekä kaikki, mitä siinä on myytävänä. Minä en ole ostanut sitä itseäni varten, vaan antaakseni sen hänelle, joka yksinään ei ole myytävänä, mutta joka minulle on ainoa aarre maailmassa. — Timea-neiti, tästä päivästä lähtien on tämä talo oleva teidän. Kaikki, mitä siinä on, kuuluu teille sellaisena, kuin se on; vaatteet kaapeissa, korut laatikoissa, hevoset talleissa ja arvopaperit kassakaapissa, sellaisina kuin oikeuden takavarikoitsijat ne tapasivat. Kaikki on siirretty teidän nimellenne, ja kaikki saamamiehet on tyydytetty. Tästä päivästä lähtien olette te talon hallitsiatar — ottakaa se vastaan lahjana minulta. Ja jos tässä talossa olisi pieni sija rauhalliselle ihmiselle, joka olisi teille vaivaksi vain jumaloimisellaan ja ihailullaan, ja jos tahtoisitte antaa sen sijan minulle, jos teidän sydämenne olisi pieni turvapaikka minun sydämelleni ja jos te tahtoisitte vastaanottaa käteni, niin olisin ylen onnellinen ja lupaisin teille, että koko elämäni päämäärä olisi tehdä teidät niin onnelliseksi, kuin te teette minut."