Timean kasvot hehkuivat näitä sanoja lausuttaessa neitseellistä loistoa.
Niissä yhtyi sanoin kuvaamaton tuska, jalo kiitollisuudentunne ja pyhä uhrautuvaisuus kirkasti niitä.
"Kolme kertaa… Kolme kertaa…" änkyttivät hänen huulensa saamatta lausutuksi sanaakaan. Vain sisällään hän tunsi, mitä hän tahtoi sanoa. Tämä mies oli niin usein pelastanut hänet. Hän oli aina ollut niin hyvä häntä kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut pilkannut häntä, ei milloinkaan imarrellut häntä. Ja nyt tämä mies antaa hänelle kaiken, mitä hänen sydämensä halajaa.
Kaiken? Oi, yhtä vain ei.
Mutta se on jo kadotettu kerta kaikkiaan, se kuuluu toiselle.
Timar odotti levollisena vastausta. Tyttö oli kauan vaiti.
"Älkää vastatko miettimättä Timea-neiti", sanoi Mikael. "Minä kyllä odotan, kunnes te olette tehnyt päätöksenne. Tulen takaisin huomenna tai viikon perästä tai koska muutoin haluatte antaa minulle vastauksen. Te olette joka tapauksessa oleva kaiken sen omistaja, mitä minä olen antanut teidän huostaanne; en ole pannut siihen mitään ehtoja; kaikki on jo, kuten sanottu teidän nimellänne. Ellette halua enää nähdä minua tässä talossa, niin on teidän vain sanottava sana. Miettikää viikko, kuukausi taikka vaikka vuosikin vastaustanne."
Timea astui nyt päättäväisen näköisenä lieden äärestä, jonne molemmat toiset naiset olivat työntäneet hänet, ja lähestyi Mikaelia. Hänen kasvonsa kuvastivat kypsynyttä vakavuutta, joka antoi kasvoille naisellisen arvokkuuden. Onnettomasta hääpäivästä lähtien hän oli muuttunut lapsesta naiseksi. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi. Hän katseli Mikaelia levollisesti silmiin sanoen:
"Olen jo punninnut asian."
Sohvi-rouva odotti kateellisen vahingoniloisena Timean vastausta. Oi, jospa hän sanoisi Timarille: "Minä en välitä sinusta. Mene tiehesi!" Tuollaiselta tyttöhupakolta, jonka pää oli sullottu täyteen rakkautta erääseen toiseen kauniiseen mieheen, saattoi odottaa sellaista vastausta. Ja jos Timar silloin kostaakseen sanoisi näin: "No, ole sitten kuin olet; et saa taloa etkä kättäni; annan kummankin Atalia-neidille." Ja jospa hän sitten naisikin Atalian! Niinkuin ei ennen olisi kuultu sellaista että arvossa pidetyn kosijan olisi ensiksi hylännyt ylpeä neiti ja sitten kosija heti harmissaan olisi pyytänyt kotiopettajattaren tai kamarineiden kättä ja nainut hänet.