Timea huomasi petollisen kyyneleen, tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin ja teki uuden hyökkäyksen hänen yllätettyyn sydämeensä.
"Teettehän, mitä pyydän? Ja annattehan Atalialle takaisin sen, mikä hänelle kuuluu: hänen kauniit vaatteensa ja hänen korunsa? Ja hän saa asua meidän kanssamme, ja te käyttäydytte häntä kohtaan niinkuin hän olisi minun lihallinen sisareni, niinhän? Ja Sohvi-äitiä te kutsutte myös äidiksi, kuten minäkin?"
Sohvi-rouva alkoi nyt nyyhkyttää äänekkäästi. Hän vaipui polvilleen Timean eteen ja peitti hänen kätensä, vaatteensa, vieläpä jalkansakin yhä uudelleen suudelmilla sitä tehdessään änkyttäen katkonaisia, käsittämättömiä sanoja.
Timar kuivasi kyyneleen silmästään ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä täysin oma herransa, ja hän näki taas selvästi, kauas eteenpäin, kuten hän aina ratkaisevalla hetkellä näki; seikka, joka korotti hänet niin usein kilpailijoidensa yläpuolelle. Tässä tuli hänelle avuksi nopsa käsityskyky. Silmänräpäyksessä se hänelle kuiskasi, mitä oli tehtävä, jotta voitaisiin ehkäistä vahingollisia seurauksia.
Hän sulki Timean molemmat kädet omiinsa.
"Te olette jalo, Timea! — sallittehan minun tästä lähtien kutsua teitä vain etunimellänne? — enkä minä ole saattava teidän sydäntänne häpeään. Nouskaa, Sohvi-äiti; älkää itkekö! Sanokaa Atalialle, että hän tulisi lähemmäs. Tahdon tehdä vielä enemmän kuin Timea pyysikään — miellyttääkseni häntä ja teidän molempien hyväksi. Minä en ainoastaan anna Atalialle turvapaikkaa täällä, vaan oman onnellisen kodin. Minä annan hänen sulhaselleen takuun hänen myötäjäisistään, samasta summasta, jonka hänen isä-vainajansa lupasi hänelle. Olkoot he onnellisia keskenään!"
Timarin kaukonäköinen katse näytti hänelle asioita, jotka vielä olivat näköpiirin ulkopuolella, ja hän ajatteli, ettei mikään uhri olisi liian suuri, jos vain sillä voisi poistaa heidät talosta, Timean läheisyydestä, ja saadakseen aikaan liiton komean kapteenin ja kauniin Atalian välillä.
Mutta nyt tuli hänen vuoronsa saada osakseen suuteloja ja kiitollisuudenosoituksia ylenpalttisesti Sohvi-rouvalta.
"Oi, herra von Levetinczy! Oi, kallis, rakas, jalomielinen herra von Levetinczy, antakaa minun suudella teidän käsiänne, jalkojanne ja teidän viisasta päätänne!"
Ja hän tekikin niinkuin hän oli ohjelmassaan luvannut ja suuteli sen lisäksi hänen olkapäitään, takinkaulustaan ja selkäänsä. Lopuksi hän sulki Mikaelin ja Timean syliinsä ja antoi heille lämpimän siunauksensa: "Tulkaa yhdessä onnellisiksi!"