Ja heidän täytyi kummankin sietää tätä ivaa, joka hellän osanoton teeskennellyn naamion alta loukkasi heidän sydämiään. Atalianhan olisi parhaiten pitänyt tietää, ettei heistä kumpainenkaan ollut onnellinen.
Näistä kasvoista — ruumiillistuneesta ivasta — he eivät missään paikassa omassa talossaan voineet vapautua. Minne hyvänsä he vetäytyivätkin, seurasi hän heitä matelevan imartelevana, loukkaavan nöyränä ja ivallisen palvelevaisena.
Ja he sietivät sitä!
Mutta Atalia, ollessaan yksin, heitti pois tämän naamarin, jolla hän rääkkäsi itseään ja muita, ja päästi koko vihansa purkautumaan.
Kuinka hän silloin paiskasikin kauas sen samaisen luudan, — jota Timea turhaan oli koettanut vääntää hänen käsistään — raivoissaan luotaan lattialle ja löi sitten varrella tuoleja ja sohvia piiskatakseen, kuten sanoi, pölyn niistä, mutta itse asiassa vain purkaakseen raivoaan. Kun hän meni ulos tai tuli sisään, ja puvun laahustin tarttui oveen tai puku muutoin oven ripaan, tempasi hän niin että joko ripa rikkoontui tai leninki repesi. Juuri se miellytti häntä. Porsliinin sirpaleet, särkyneet lasit ja jalattomat tuolit todistivat niistä onnettomista hetkistä, jolloin ne olivat olleet Atalian kanssa kahden.
Etenkin erästä mykkää esinettä hän ruoski katkeruudellaan ja ilkeydellään, jota hän pisara pisaralta oli koonnut; ei senvuoksi, että se olisi ollut mykkä eikä olisi osannut puhua, vaan sen vuoksi, että se oli hänen lihallinen äitinsä. Sohvi-äiti rukka piilottautui oman tyttärensä silmistä; häntä peloitti olla yksin hänen kanssaan. Hän oli ainoa, joka sai kuulla Atalian luonnollisen äänen ja joka sai nähdä sen pohjattoman kuilun, jonka hänen vihansa oli kaivanut. Sohvi-rouvaa peloitti maata samassa huoneessa tyttärensä kanssa ja hän näytti tuttavallisella tuulella ollen vanhalle uskolliselle palvelijalleen ne sinelmät, jotka kauniin Atalian käsi oli jättänyt hänen käsivarteensa. Kun Atalia tukahuttaen raivonsa tuli sisään, tarttui hän äitiään käsipuoleen ja huusi hänen korvaansa: "Miksi olet synnyttänyt minut?"
Kuinka hänestä tuntuikaan hyvältä potkaista rouvan lempikoiraa salaa!
Kuinka hyvältä hänestä tuntuikaan kannella Timealle, miten huonoja palvelijat olivat, mitä pahaa he taas olivat saaneet aikaan, mitä harmia tehneet. Timeakin sai osansa siitä.
Ja kun Atalia, teeskennellyin nöyryyden ilmein oli lopettanut päivän tehtävät ja vihdoinkin meni nukkumaan, ei kenenkään tarvinnut auttaa häntä riisuutumaan. Hän riuhtasi vaatteet päältään, katkoi solmuun menneet nauhat, ja avatut palmikot saivat mukautua siihen, että sormet ja kampa pitelivät niitä niin pahoin, kuin tukka olisikin ollut toisen ihmisen päässä tai olisi tehnyt jotain pahaa. Viimein polki hän jalkoineen vaatteita, jotka olivat hajallaan kaikkialla, sammutti kynttilät ja antoi sydämien käryttää, kunnes ne itsestään sammuivat — täyttäköön vain savu ja käry huoneen! — ja heittäytyi vuoteelle. Siellä hän puri tyynyjä ja repi niitä hampaillaan ajatellessaan niitä helvetin tuskia, joita hän oli kärsinyt päivän kuluessa. Unta ei tullut, ennenkuin hän kuuli yön hiljaisuudessa erään oven paukahtavan — oven, joka johti miehen yksinäiseen makuukamariin. Nyt hän oli iloinen. Nyt hän vaipui uneen.
Häneltä ei pysynyt salassa, että eivät nuori mies ja nuori vaimo olleet onnellisia.