Vahingoniloisena hän odotti, mitä ikävyyksiä tästä seuraisi.
Ei kumpainenkaan puoliso ollut huomaavinaan mitään.
Ei heidän välillään milloinkaan tapahtunut sanakiistaa, ei erimielisyyttä, eipä edes huokaus päässyt huomaamatta kuuluville.
Timea on muuttumatta, samanlainen; mies vain käy päivä päivältä yhä synkemmäksi. Tuntikausia hän istuu vaimonsa vieressä ja pitää välistä hänen kättään omassaan; mutta hän ei katso häntä silmiin, hän nousee ja poistuu sanomatta sanaakaan. Miehet eivät osaa säilyttää salaisuuksia yhtä hyvin kuin naiset.
Yhteen aikaan oli Timarilla tapana matkustaa usein pois ja määrätä paluupäivä, mutta tulla takaisin ennen määräpäivää. Toisinaan hän yllätti vaimonsa epätavalliseen aikaan, kun ei kukaan osannut odottaa häntä. Hän selitti muka sattumalta tulleensa kotiin eikä tahtonut näyttää, mitä hän etsi. Mutta otsalta saattoi lukea hänellä olevan epäilyksiä. Mustasukkaisuus ei anna hänelle rauhaa.
Eräänä päivänä sanoi Mikael olevansa pakotettu matkustamaan Levetincziin ja palaavansa luultavasti vasta kuukauden kuluttua. Hän oli valmistautunut pitkän poissaolon varalta.
Puolisoiden ottaessa toisiltaan jäähyväiset — kylmästi, velvollisuudesta suudellen — oli Ataliakin läsnä.
Hän hymyili.
Joku muu ei olisi kenties huomannut tätä hymyä tai ei ainakaan olisi tajunnut sitä ivaa, mikä siinä piili. Se oli vahingoniloista, halveksivaa hymyä petetylle aviomiehelle. Oli kuin hän olisi tällä hymyilyllä halunnut sanoa: "Mene sinä vain, hupsu!"
Mikael otti tämän pilkallisen hymyn pistoksen muassaan matkalle. Tämä pistos sydämessään hän matkusti aamupäivällä Levetincziä kohti; mutta keskipäivällä hän käännätti vaununsa takaisin ja oli keskiyöllä jälleen Komornissa.