Kaksi eri sisäänkäytävää johti hänen huoneisiinsa, joiden avaimet hänellä oli aina mukanaan. Hän saattoi siis päästä sisään kenenkään huomaamatta. Huoneestaan hän saattoi sitten mennä yhteisen huoneen lävitse Timean makuuhuoneeseen.
Timealla ei ollut tapana lukita makuuhuoneensa ovea. Hän tavallisesti luki vuoteessaan, ja kamarineidin oli usein käytävä katsomassa, oliko lamppu jäänyt palamaan hänen nukahdettuaan.
Makuuhuoneen toisella puolella oli se huone, missä Atalia ja
Sohvi-rouva nukkuivat.
Mikael lähestyi ovea kuulumattomin askelin ja avasi sen varovasti.
Kaikki oli hiljaista, kaikki nukkuivat.
Yölamppu, joka seisoi valkoisen lasisuojustimen takana, valaisi huonetta himmeällä valollaan. Mikael veti syrjään vuoteen uutimen. Siinä lepäsi hänen edessään sama nukkuva pyhimyksen kuva, jonka hän kerran Pyhän Barbaran kajuutassa oli herättänyt henkiin. Hän näytti nytkin nukkuvan sikeästi. Hän ei tuntenut mitään, vaikka Mikael oli lähellä. Hän ei nähnyt häntä alasluotujen silmäripsiensä alta. Mutta nukkuva vaimo näkee rakastamansa miehen unissaankin ja suletuin silmin.
Mikael kumartui hänen povensa puoleen laskeakseen sydämen lyönnit. Sydän löi levollisesti, säännöllisesti. Minkäänlaisia petollisia oireita ei ollut huomattavissa… ei mitään, joka voisi antaa ravintoa sille suunnattomalle hirviölle, joka väijyy uhriaan.
Hän katseli kauan aikaa nukkuvaa.
Äkkiä hän säpsähti. — Atalia seisoi hänen vieressään täysissä pukimissa vahakynttilä kädessään. Nytkin leijaili hänen kasvoillaan tuo ivallinen, loukkaava hymy.
"Oletteko unohtanut jotakin?" hän kysyi hiljaa.