Timar säpsähti.
"Myöntäkää, tätä ette olisi minulta odottanut. Eikö olisikin mielestänne ollut mieluisampaa kuulla, että vaimonne ansaitsisi halveksumisenne, niin että voisitte vihata häntä ja hyljätä hänet. Ei, herraseni! Alabasteripatsas, jonka olette ottanut vaimoksenne, ei rakasta teitä, mutta ei myöskään petä teitä. Sen tiedän täysin varmasti. Oi, teidän kunnianne on hyvässä tallessa. Vaikka olisitte pannut tarun Arguksen tuhansine silmineen vartiaksi tänne, ei hän olisi ollut minua parempi vartia. Ei ainoakaan hänen tekonsa, ajatuksensa eikä puheensa ole minulta salassa; ei missään sydämensä sisimmässä sopessa hän voi kätkeä mitään minulta. Teitte viisaasti ja aviokunniallenne eduksi ottaessanne minut taloonne. Minua te ette karkoita täältä, vaikka vihaattekin minua, sillä tiedätte varsin hyvin, että niin kauan kuin minä olen täällä, ei se mies, jonka edessä vapisette, voi lähestyä pyhättöänne. Minä olen kotinne timanttilukko. Te saatte tietää kaikki. Kun te lähdette kaupungista, on kotinne luostari koko matkanne ajan. Täällä ei käy ketään vieraita, ei naisia eikä herroja. Kaikki vaimonne saamat kirjeet löydätte avaamattomina kirjoituspöydältänne; saatte mielenne mukaan joko antaa ne hänelle tai heittää tuleen. Vaimonne ei poissaollessanne astu jalkaansa kadulle; joskus hän ajaa ulos, mutta silloinkin minun seurassani; hänen ainoa kävelypaikkansa on saari. Ja minä olen aina hänen lähellään; minä näen hänen kärsivän, mutta en kuule hänen milloinkaan valittavan. Kuinka hän voisikaan valittaa minulle, minulle, joka kärsin samoja helvetin tuskia ja niitä hänen takiaan. Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin nämä aavekasvot ensi kerran ilmestyivät tähän taloon, alkoi minun onnettomuuteni. Siihen saakka olin onnellinen. Minä olin rakastettu. — Älkää pelätkö minun purskahtavan itkuun! Nyt minä en enää rakasta, nyt vain vihaan, vihaan koko sydämestäni. — Te voitte turvallisena uskoa kotinne minun huostaani. Voitte matkustaa maailman ympäri ja olla levollinen; olettehan jättänyt minut tänne. Ja niin kauan kuin palatessanne tapaatte vaimonne elossa, voitte olla varma siitä, että hän on pysynyt uskollisena teille. Sillä tietäkää, herraseni, että jos hän joskus vaihtaisi ystävällisen sanan tämän miehen kanssa tai vastaisi hänen hymyilyynsä tai lukisi hänen kirjeensä, niin en minä odottaisi teitä, vaan ottaisin itse hänet hengiltä ja te tulette vain hänen hautajaisiinsa. — Nyt tiedätte mitä jätätte tänne. Hiotun tikarin, jota mustasukkaisuuden raivo pitää paljastettuna vaimonne rintaa vasten. Ja tämän tikarin varjossa täytyy teidän joka päivä panna levolle, ja vaikka minä herätän teissä inhoa, tulette te epätoivoissanne tarraamaan minuun kiinni!"
Timar tunsi sielunsa voimat kokonaan lamautuvan tätä intohimoista purkausta kuullessaan.
"Olen sanonut kaiken, mitä tiedän Timeasta, teistä ja itsestäni. Toistan vielä kerran: olette ottanut vaimoksenne tytön, joka rakastaa toista. Tämä toinen on kuulunut minulle. Te ryöstitte tämän talon minulta; teidän toimestanne menetin isäni ja omaisuuteni ja sitten te asetitte Timean tänne valtiaaksi. Nyt näette, mitä olette tehnyt. Timea ei ole puolisonne, vaan marttyyri. Ei siinä kyllin, että itse kärsitte; teillä on omallatunnollanne sekin tietoisuus, että olette tehnyt sen, jonka omistamisesta olette taistellut, onnettomaksi, vieläpä niinkin onnettomaksi, ettei Timea voi milloinkaan olla onnellinen, niin kauan kuin te elätte. Tämä piikki sydämessänne te lähdette kodistanne herra Levetinczy; ettekä löydä missään lääkettä kirveleville haavoillenne, — ja siitä minä iloitsen koko sydämestäni."
Posket hehkuen, hampaat yhteenpuristettuina ja silmät salamoiden niiasi Atalia Timarille, joka uupuneena vaipui nojatuoliin tytön ojentaessa nyrkkinsä häntä kohti ikäänkuin olisi työntänyt näkymättömän tikarin hänen sydämeensä.
"Ja nyt… ajakaa minut ulos talostanne, jos uskallatte!"
Tytön kasvoilta oli kaikki naisellisuus poissa. Teeskennellyn nöyryyden asemasta temmelsivät niillä nyt hillittömän himon raivottaret.
"Ajakaa minut pois, jos teillä on rohkeutta siihen!" Ja ylväänä kuin voitonriemuinen pahahenki hän poistui Mikaelin huoneesta. Hän otti mennessään palavan vahakynttilän, jonka hän oli asettanut pöydälle ja jätti masentuneen aviomiehen pimeään. Hänhän oli jo sanonut miehelle, ettei hän ollut talon nöyrä palvelija, vaan sen suojeluspaholainen.
Kun Timar näki tytön palava kynttilä kädessään lähenevän ovea, käski joku ääni hänen sisässään häntä nousemaan tuoliltaan, tarttumaan Atalian käsivarteen ja huutamaan hänelle: "No, jääkää siis tähän kirottuun taloon, koska antamani lupaus sitoo minut, mutta te ette jää meidän kanssamme!"; ja sen jälkeen juoksemaan Timean huoneeseen kuten silloin, onnettomana iltana laivan upotessa, ottamaan hänet syliinsä huutaen: "Talo luhistuu kokoon; pelastakaamme itsemme!" sekä senjälkeen juoksemaan pois hänen kanssaan paikkaan, missä ei kukaan vartioisi heitä…
Tämä ajatus suhahti hetkeksi hänen päähänsä… Näin oli hänen meneteltävä…