Tällä kertaa hän ei ladannut pyssyään. Hän antoi venheen kulkea myötävirtaan aina Ostrovasaaren niemekkeelle asti. Siellä hän tarttui molempiin airoihin ja sousi suoraan Tonavan poikki.
Kuljettuaan saaren ohi, tunsi hän ennen pitkää seudun.
Eteläpuolella olevan kaislikon yllä kohosivat tuttujen poppelien latvat. Hän suuntasi sinne. Kaislikkoon oli sinne tänne taiteltu kulkuteitä, mutta nyt oli vain löydettävä oikea. Ja Mikael löysi aina sinne, missä hän vain kerrankin oli ollut, vieläpä pimeässäkin.
Mitähän Almira ja Narcissa nyt tekevät?
Mitä he tekevät tällaisella kauniilla ilmalla? Mitäpähän muuta kuin harjoittavat hienoa ajanviettoa, metsästystä?
Mutta metsästys on rajoitettu määrättyjen rajojen sisään. Myyriä on metsästettävä yön aikaan, eikä Narcissa niistä piittaa. Narcissaa on myös ankarasti kielletty väijymästä lintuja. Almiralle taasen on annettu määräys olla metsästämättä murmeleita, jotka niinä kolmena vuonna, jolloin Tonava oli jäässä, tulivat yli jään. Mitäpä siitä! Metsästetään siis vesilintuja! Se onkin oivallista urheilua.
Almira kahlaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä suurten, pohjalle kasattujen sorakivien välissä ja pistää oikean etukäpälänsä kuoppaan, josta pistää esiin jotakin tummaa. Äkkiä se hypähtää, vetää ulos käpälänsä ja ontuu valitellen takaisin kolmella jalalla; neljännessä jalassa riippuu suuri, musta rapu, joka on iskenyt saksensa kiinni siihen. Almira ontuu epätoivoissaan edestakaisin, siksi kunnes sen onnistuu rannalla karistaa irti vaarallinen peto, joka nyt joutuu sekä Almiran että Narcissan kuulusteltavaksi. Nämä tiedustelevat, mihin hintaan se tahtoo luovuttaa lihansa kuoren sisältä. Rapu ei tietenkään ole suostuvainen tuollaiseen kaupantekoon, vaan peräytyy kaikin voimin taaksepäin vettä kohti; molemmat metsästäjät taaskin työntävät käpälillään taaksepäin kulkevaa toveria eteenpäin, siksi kunnes tämä eräästä sysäyksestä kellahtaa selälleen ja nyt huomaavat kaikki kolme — Almira, Narcissa ja rapukin — olevansa hämillään siitä, mitä nyt on tehtävä.
Äkkiä vetäytyy Almiran huomio muualle. Se kuulee melua ja vainuaa jotakin. Tuttu ihminen lähestyy rantaa. Koira ei hauku häntä, antaa vain kuulua jonkunlaista naurua, vanhan, hyväntahtoisen herran naurua. Se tuntee miehen veneestä.
Mikael hypähtää maihin, kiinnittää venheen piilipensaaseen ja kysyy:
"No, mitä tänne kuuluu? Onko kaikki hyvin?"
Almira vastaa kaikenlaista, vaikkakin Newfoundlandin koirakielellä.
Äänen sävystä päättäen vaan rauhoittavia asioita.