Silloin häiritsee äkkiä hauskaa jälleennäkemistä hirveä valitushuuto. Asiat kehittyivät kuten odottaa sopikin. — Narcissa on tullut niin lähelle ryömivää hirviötä, joka makaa selällään, niin lähelle, että se nipistää saksellaan kissaa korvaan ja sitäpaitsi iskee kuusi kynsillä varustettua koipeaan sen niskaan.
Timar hyökkäsi onnettomuuspaikalle ja käsittäen vaaran suuruuden hän tarttui panssaroitua pahantekijää sellaiseen paikkaan, jossa sen aseet eivät voineet saavuttaa sitä, likisti elukan pään vahvojen sormiensa väliin ja pakotti sen siten hellittämään uhrinsa. Senjälkeen hän heitti sen rantaa vasten sellaisella voimalla, että se hengähti ulos mustan sielunsa.
Narcissa hyppäsi ylös ritarillisen vapauttajansa olalle osoittaakseen hänelle kiitollisuuttaan, mutta sihisi sieltäkin vihoissaan surmatulle viholliselleen.
Tämän johtavan sankariteon jälkeen — jommoista minun arveluni mukaan ei saa puuttua mistään romaanista — vei Timar kimpsunsa ja kampsunsa maihin. Kaikki oli pantu laukkuun, jonka hän helposti saattoi heittää selkäänsä. Mutta pyssy, pyssy! Almira ei siedä nähdä häntä pyssy kädessä, ja tänne ei sitä voi jättää, sillä silloin voi joku viedä sen muassaan. Mitä oli tehtävä? Timarin päähän pisti panna se Almiran hampaiden väliin, ja niin kantoi se ylväänä kivääriä kuin voitonmerkkiä edessään, pitäen sitä hampaissaan kuin villakoira herransa kävelykeppiä.
Narcissa istui yhä kehräten Mikaelin olalla. Itse kävi Mikael Almiran jälessä antaen tämän näyttää itselleen tietä.
Hän tunsi olevansa aivan uusi ihminen kulkiessaan näitä ruohottuneita polkuja pitkin. Täällä vallitsi pyhä hiljaisuus, syvä yksinäisyys.
Hedelmäpuut ovat täydessä kukassa tässä paratiisissa; niiden valkoisten ja ruusunpunaisten pyramiidien välissä kohoaa pyöreänä orjanruusupensaat; vihreä, kaunis ruohopeite on kirjailtu vuoroin orvokeilla ja voikukkasilla; kultaiset auringonsäteet viekottelevat kukilta rakkaudentunnustuksia, suloista tuoksua — ilma on siitä kylläinen; joka hengähdyksellä imee sisäänsä kultaa ja rakkautta. Mehiläisparvet surisevat kukkapuiston lävitse, ja tässä salaperäisessä surinassa, näistä kukkasilmistä puhuu Jumala, katsoo Jumala…
Se on Herran temppeli.
Ja jotta ei kirkkolauluakaan puuttuisi, virittää satakieli valituksensa Davidin psalmista, ja leivo laulaa ylistyslaulua — vaikka vielä kauniimmin kuin kuningas David.
Siinä paikassa, missä sinipunervat sireenipensaat avautuvat ja pieni asunto tulee näkyviin, pysähtyy Mikael kuin lumottuna.