Pieni talo näyttää uivan liekkimeressä ei tulen, vaan ruusujen liekeissä. Sitä peittää yltä päältä orjanruusukiehkurat, jotka punoutuvat aina katolle asti, ja ympärillä laajalti ei näy mitään muuta kuin kukkia. Tuhannet orjanruusupensaat ja sylenkorkuiset ruusupuut muodostavat pyramiideja, aitauksia ja lehtokujia. Se on ruusulehto, ruusuvuori, ruususokkelo, jonka komeus sokaisee ja jo kaukaa levittää tuoksua, joka ympäröi meitä ylimaallisen ilmakehän tavoin.
Tuskin oli Mikael astunut polulle, joka kiemurteli tämän ruusulehdon lävitse, ennenkuin helisevä ilohuuto kajahti häntä vastaan. Huudettiin hänen nimeään.
"Oi, herra Timar!"
Ja huutaja tuli juosten häntä kohti. Timar oli jo äänestä tuntenut hänet. Se oli Noëmi.
Pikku Noëmi, jota hän ei ollut kolmeen ja puoleen vuoteen nähnyt.
Miten hän oli kasvanut siitä ajasta lähtien ja miten hän oli kehittynyt, miten hän oli muuttunut! Hänen pukunsa ei enää ollut huolimaton, yksinkertainen tosin, mutta sievä. Tuuheassa, kullankeltaisessa tukassa on hänellä vastapuhjennut ruusunnuppu.
"Ah, herra Timar!" huudahti tyttö juosten tulijaa vastaan ja jo kaukaa ojentaen kätensä häntä kohti tervehtiäkseen häntä lämpimällä kädenpuristuksella.
Mikael vastasi kädenpuristukseen ja seisoi hetkisen vaipuneena katselemaan tyttöä.
Kas siinäpä kasvot, jotka loistivat ilosta hänen tullessaan?
"Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi näimme teidät!" sanoi
Noëmi.