Terese katsahti Noëmiin.
"Kuule, kuinka hän heti arvaa kaikki!"
"Meilläkin Komornissa valmistetaan paljon ruusuvettä. Monet köyhät naiset saavat niistä elatuksensa."
"Niinkö? Ruusu on siis muuallakin Jumalan siunauksena? Tämä kaunis, kallisarvoinen kukka, joka yksinänsä saattaisi ihmisen rakastamaan maailmaa! Eikä se ainoastaan ilahuta hänen sydäntään, vaan se antaa hänelle leipääkin. Nähkääs viime vuonna oli meillä huono vuosi; halla vei syksyllä hedelmät ja viinisadon; märkä, kylmä kesä hävitti mehiläisparvet; siipikarjan ja karjan tappoivat taudit; meidän olisi ollut pakko turvautua säästöihimme, ellei ruusuja olisi ollut, jotka pelastivat meidät pulasta. Ruusut kukkivat joka vuosi ja ovat aina meille uskollisia. Olemme keittäneet kolme sataa ankkuria ruusuvettä, jotka olemme myöneet kaikki Serbiaan ja saaneet viljaa vastineeksi. Oi, te rakkaat, kauniit kukkani, jotka annatte minulle elatuksen!"
Siitä kun Timar viimeksi oli käynyt täällä oli pientä asuntoa hiukan suurennettu. Kuivatusuuni ja keittiö ruusuveden valmistamista varten olivat tulleet lisää. Täällä oli liesi kuparikattiloineen, josta tippui hyvin hitaasti ulos ensimmäinen keitos; lieden ääressä oli suuri amme, jossa olivat jo poljetut ruusunlehdet, ja leveälle penkille olivat tuoreet lehdet levitetyt kuivamaan.
Mikael auttoi Noëmia tyhjentämään korin sisältö penkille. Siinäpä tuoksu, sellainen lemu, joka aivan huumasi. Noëmi painoi päänsä pehmeään lehtikasaan ja sanoi:
"Mahtaisipa olla ihanaa kerran saada nukkua sellaisella ruusuvuoteella!"
"Lapsi houkka!" nuhteli äiti häntä. "Sinä et enää heräisi siitä unesta, ruusujen tuoksu surmaisi sinut."
"Olisipa ihanaa kuolla sillä tavoin!"
"Vai niin, sinä siis mielelläsi haluaisit kuolla!" torui Terese-rouva. "Sinä tahtoisit jättää minut yksikseni tänne, sinä paha lapsi!"