Hän sitoi päähänsä kirjavan turkkilaisen huivinsa, joka ympäröi niin sievästi hänen kasvojaan. Timar tunsi sen samaksi silkkihuiviksi, jonka hän edellisellä kerralla oli antanut hänelle lahjaksi.
"Näkemiin siis, sydänkäpyseni!" — "Näkemiin!" sanoivat äiti ja tytär suudellessaan toinen toistaan. Jos jompikumpi poistui talosta, otti hän aina silloin toisesta sellaiset jäähyväiset kuin olisi hän lähtenyt ulkomaille. Ja kun he taas hetken perästä kohtasivat toisensa syleilivät ja suutelivat he taas, ikäänkuin eivät olisi nähneet toisiaan vuosikausiin. Eihän heillä muuta ollut kuin toinen toisensa.
Noëmi katsahti äitiinsä kysyvästi. — Terese vastasi pään nyökäyksellä joka merkitsi samaa kuin: "Mene sinä vain!"
Noëmi alkoi nyt Timarin kera kiertää saarta. Tie oli niin kapea, että heidän täytyi kulkea aivan toinen toisensa vieressä. Almira oli kuitenkin niin viisas, että pisti suuren päänsä heidän väliinsä siten muodostaen luonnollisen rajan.
Pienellä saarella oli viljelys kolmena viime vuotena huomattavasti edistynyt. Viljelevän käden jälkiä ulottui aina saaren niemekkeelle asti. Tiheän metsän lävitse kulki tie. Monivuotinen pensaikko poppelilehdossa, missä poppelien rungot olivat niin paksut, ettei kahden ihmisen käsivarret ulottuneet niiden ympäri, oli raivattu pois ja villit hedelmäpuut oli jalostettu istukasoksien avulla. Matalasta näreiköstä oli taitava käsi luonut aistikkaasti järjestettyjä aitauksia. Siinä, missä hedelmäpuutarha päättyi, alkoivat luonnon muodostelemat pensasaitaukset, ja sitäpaitsi olivat niitytkin, jotka olivat lampaiden ja vuohien laidunmaita, senkaltaisten aitauksien ympäröimiä. Erään pienen valkoisen karitsan kaulassa oli punainen nauha; se oli arvatenkin Noëmin valittu lemmikki.
Kun laitumella käyvät eläimet näkivät Noëmin, tulivat ne juosten häntä kohti määkien tervehdykseksi. Noëmi ymmärsi hyvin niiden kieltä. Sitten ne seurasivat tyttöä ja Timaria aina niityn toiseen laitaan, missä taasen elävä aita kohosi heidän edessään.
Tämän toisella puolella näkyi komea pähkinäpuulehto, leveine varjoisine latvoineen ja kyynärän paksuisine runkoineen, joiden kaarna oli silkin hienoa.
"Nähkääs", sanoi Noëmi, "nämä pähkinäpuut ovat äitini ylpeys. Ne ovat vain viidentoista vuoden vanhoja — vuotta nuorempia minua."
Hän sanoi tämän niin koruttomasti. Pähkinäpuista oikealle avautui suomaa, jonka lävitse Timar muisti ensi käynnillään raivanneensa tien. Nyt peittivät tätä alaa suota vesikasvit, keltaiset liljat ja valkoiset kielonkaltaiset kukat ja keskellä seisoi suuri haikara hiljaisessa haaveilussa.
Timar avasi veräjän. Hänestä tuntui mieluisalta muistella tätä puoleksi villiä paikkaa, mutta hänestä tuntui kuin hänen seuralaisensa olisi ollut peloissaan ja tuntenut jonkinlaista arkuutta tällä paikalla.