"Oletteko yhä yhtä yksinäisiä tällä saarella?" kysyi Timar.
"Olemme aivan kahden. Toisin ajoin, vuosimarkkinoille, tulee tänne kansaa tekemään vaihtokauppaa ja talvella käy täällä halonhakkaajia, jotka auttavat meitä raivaustyössä ja vievät maksuksi muassaan kaadetut puut. Kaiken muun teemme itse."
"Mutta hedelmien viljelys on sangen vaivalloista, etenkin matojen vuoksi."
"Eipä meille niistä ole paljonkaan haittaa. Puissa laulelevat ystävämme helpoittavat työtämme hävittämällä sukupuuttoon madot. Näettekö noita monia pesiä lehdossa? Niissä kaikissa asuu apulaisiamme. Täällä ei kukaan niitä hätyytä ja ne tekevät meille oivallisia palveluksia. Kuulkaapa, miten ne livertävät!"
Lehdossa raikui todella paratiisin konsertti. Illansuussa palaavat kaikki linnut pesiensä lähettyville ja silloin on niiden laulusulosointuisinta; käellä, metsien kellolla, on yllin kyllin työtä lyödessään kellonlyöntejä ja rastas viheltää kreikkalaisia värssyjä.
Yht'äkkiä huudahti Noëmi, kalpeni, pani vapisevan käden sydämelleen ja horjahti taaksepäin, jolloin Timar katsoi velvollisuudekseen tarttua hänen käteensä, jotta hän ei kaatuisi.
"Mikä teidän on?"
Noëmi piti käsiään kasvojensa edessä ja huusi puoleksi itkien, puoleksi hymyillen kauhun ja inhon sekaisella äänellä:
"Katsokaa, katsokaa. Tuolla se tulee…"
"Mikä?"